TYÖTTÖMÄN RUKOUS.
Olen poika pohjolasta,
alle kaksikymmentä vasta.
Vain siihen tottunut oon,
aena toisien jään varjoon.
-
Ei oo minulla maata, ei mettää,
eikä omaisia mulla kettää.
Aivan yksin minä kulkea saan,
tuonne avaraan maailmaan.
-
Yksin aivan oon maailmassa,
täällä orpona vaeltamassa.
Kukaan ei itke missään mun perään,
eikä välitä missä mä herään.
-
Ei oo minulle tarjolla töitä,
saan päivittäen tiukentaa vöitä.
Keppanakorin joskus ostan,
mielialaani hiukkasen nostan.
-
Ulkomuodon sain sellaisen varmaan,
pelottaa se pois neitosen armaan.
Siksi kae minä tuomittu oon,
yksinäisyyden pimentoon.-
-
Voe kun armahtais minua kerran,
nuo enkelit suuren Herran.
Minut veisivät täältä pois,
helpompaa se kaikille ois.
Kommentit