TYÖTTÖMÄN RUKOUS.

Olen poika pohjolasta,

alle kaksikymmentä vasta.

Vain siihen tottunut oon,

aena toisien jään varjoon.

-

Ei oo minulla maata, ei mettää,

eikä omaisia mulla kettää.

Aivan yksin minä kulkea saan,

tuonne avaraan maailmaan.

-

Yksin aivan oon maailmassa,

täällä orpona vaeltamassa.

Kukaan ei itke missään mun perään,

eikä välitä missä mä herään.

-

Ei oo minulle tarjolla töitä,

saan päivittäen tiukentaa vöitä.

Keppanakorin joskus ostan,

mielialaani hiukkasen nostan.

-

Ulkomuodon sain sellaisen varmaan,

pelottaa se pois neitosen armaan.

Siksi kae minä tuomittu oon,

yksinäisyyden pimentoon.-

-

Voe kun armahtais minua kerran,

nuo enkelit suuren Herran.

Minut veisivät täältä pois,

helpompaa se kaikille ois.