Oli kesä jo aivan lopuillaan, syksy vaani jo nurkan takaa,
kulki pitkin peltoja metsiäkin, katsoi mitenkä maa nyt makaa,
järjesteli luontoa kuolemaan, julmasti kaikelta hengen riisti,
vahvimmat se uuvutti horrokseen, auttanut ei vaikka kiisti.

Oli luonto elänyt huumassaan, koko pitkän kauniin kevään,
oli laittanut kukat kukkimaan, oli antanut kaikelle evään,
oli lauhkehin tuulin hyväillyt, se koivun valkeaa pintaa,
ja hellin käsin oli hyväillyt, myös uhkean maaemon rintaa.

Kesän tullessa toki huomattiin, luonto vietti suurta juhlaa,
kesä hehkutteli kauniina niin, kesään kaikki voimansa tuhlaa,
kukat loistivat pienen hetkisen, sitten kuihtuivat kuolemaan,
mutta uusi kasvunsiemen levisi maahan syksyn nuolemaan.

Nyt on aika jo kesän mennä, tehdä se mikä tehtävä on,
ehkä kesän viimeinen kukka, on surullinen ja onneton,
ei ehtinut siementä tuottaa, mutta juuressa kasvu sen on.
voi seuraavaan kevääseen luottaa, saa uuden kukinnon.

Tule siis sinä syksy julma, vielä hehkuthan ruskana.
varmaan uusi elämä kasvaa, vaan koettuna tuskana,
kaikki on niin kuin olla pitää, syksy luontoa valmistaa
uuteen kasvuun ja kesään uuteen, sehän meitä jo odottaa.