OSA. 14.
 - Voi hirviä! Mitä sinä sannoet? Voe voe tuommosta seon. Kapalosta häjintuskin selevijää niin jo silimille hyppii. Ottaa niin rinnasta ja pyörryttää, emäntä sanoi ja hieroi rintaansa. - --Tule aottammaan, minä kyllä hojellun...
 - Sinä mittää hojellu... Minä lähen töehin.
 - Työthän neon tärkijämpiä. Ethän sinnoo syönykkää...
 - Tarijosivat ruokoo tuolj nuapurissa. En mie ala toeseen kertoon syyvä ryhyveltee...
 - Uotko sinä syönnä nuapurissa. Tämäkö vielä puuttu...? Ee ennee oman äetin ruokokkaa keleppoo. Mitä tästä elämästä tullookaa?
 - Eiköpään tuo männe entissiijään urijjaan... Aenaki jonnii aekoo... Seppo sanoi ja meni ulos. Äidin jäädessä siunailemaan kiittämätöntä poikaansa.
***
  Syksyinen päivä oli sumuisen hämärä. Seppo alkoi laittaa koneita talvisuojaan. Kynnöt oli kynnetty ja muutkin syystyöt oli silausta vaille. Kohta pääsisi metsään, joka Sepolle oli paras paikka työskennellä.
  Sepon lopetellessa auran putsaamista, naapurin Jyrki näkyi tulevan traktorillaan. Jyrki oli samanikäinen Sepon kanssa. Ainoa poika hänkin ja tarttunut samanmoiseen koukkuun kuin Seppokin. Sillä erotuksella kuitenkin, että Jyrkin äiti oli hiljainen ja lempeä mummo, joka ei tarttunut Jyrkin touhuihin. Piti kodin puhtaana ja Jyrkin hyvinvoinnista huolehtien eli omaa elämäänsä.
 - Terve! Mitteepä se isäntä? Joko sinä härpättiimmii pukkoot katon alle?
 - Tässä joutavana uattelin, jotta putsovvaa ilimaen aekkaan. Ei vielä oo jiässä eikä lumi ou haettana. Mehtään tässä pittee joutuu.
 - No, voe lempo. Mie oun vasta paskoo ajanna sängelle. Pirusti vielä kyntämättä. Pakko se kumminki on tuo liete suatava ajettuu. Sullon säeliö tyhyjä?
 - Joo, ohan tuo. Vuan kyllä sitä keväpuolella tuas piisovvaa.
 - Mitteepä sinä huastat jos lähettään tissinkoeton jäläkkeen käömmään pari huurteista? Männöö muuten aevan persseen kynsimiseksi tämä koko homma. Jos se ohoraliemi antassii jonniillaesta potkuva tähän syksyn synkkeyteen
(jat)