OSA. 43.
- Niihän seon varmaanni käönnä. Kovan takkoo hänennii pit ratkassuu hakkoo. Vuan minkä näelle mahtannoo. Piti näöettee loppuun asti jotta hänen piätään ei kiännetä.
- Mikähän niillä liennöö ollunna isä-Matin kansa kun olivat kuin kissa ja koera, vihhoessa koko ikäsä.
- Eipään niitä ou kerrottu. Mutta mahtanneeko olla niitä rakkaostarinoeta? Nehän ne suattoo riipasta viimesen piälle. Jos tulloo pahhoen petetyksi.
- Oeskoon? Mahotanta uatella että äetees ja Matti oesiit ollunna heilipari. Ovat ku yö ja päevä.
- Uatteleppa kuinka kauan on aekoo kulunna. Immeiset ollunna sillon er tilanteessa.
- Vuan pistettäänki Matti tiukille kuhan ehittään. Pitteehän tähän jokkii selitys suaha.
- Oesihan tuo mukavata tietee. Voep vuan arvaella mittee on tapahtanna.
- Nythän sieltä piipaa aoto tullee. Mummo vaen ei näö tokenevan.
- Äet hei! Ryhistäötyppä nyt, piäset hoettoon. Kyllä myö käyvvään siellä kahtomassa.
 Niin Niemen Miina, yksinäinen ja ylpeä emäntä vietiin mielisairaalaan, lopuksi elämäänsä.
Kun ambulanssi lähti, Salme ja Seppo tekivät vauhdilla navettatyöt kummassakin navetassa. Sitten sisälle mentyään kertoivat miten oli Miinalle tapahtunut.
 - Vaen niin piti sillehii käyvvä. Ei auttanna ees paha sisu, Martta sanoi.
 - Niihän tuo kävj ei se ymmärtännä miettee tän mualiman menolle. Uamusella olj käönnä panemassa navetan lukkoon. Mitä lienöö siinähi uatellu? Seppo kertoi.
 - Isä kerrohan mikä teijjän välillä olj aekoennaan? Kummalta tuntuu kun näehii lähheiset nuapurit, eikä hyvän päevän varroo...
 - Tiijä nuita alakoo muistella. Tulloo vuan tympiä miel.
 - Olija työ hellupar, Sepon kanssa sitä pikkusen uateltiin.
 - Oljhan ne niin kaohijan rakastunneita. Minnuu ei tuo ukko ies vilikassu. Miina ku olj vualija kiharaenen ja niin kamalan nätti.Martta kertoi.
 - Hih, millanenhan tuo lienöö kamalan nätti? Salme naurahti. Alappahan kertoo isä, tae pannaan sinulle peokaloruuvi, alakoo sallaesuuvet palijastuun. Kerroppa sie äetee!
(jat.)