Hän aukoi suutaan, kuin kala kuivalla maalla. Piritta-Anneliina katsoi häneen odottavana, kuin valmiina  tallentamaan Jaskan suusta putoilevat sanat jonnekin varmaan paikkaan... Josta niitä voisi myöhemmin ottaa esille sekä miettiä ja nauttia yksikseen.
  Ennen kuin Jaska  sai muodostettua yhtäkään järjellistä sanaa, huomasivat he molemmat Ellin seisovan kädet puuskassa, heistä  katsoen etuvasemmalla.
  - Jaska, otahan opettaja Kärhämäisen rekvisiitta ja mene  kulisseihin, niin kuin sovittiin, muistutti Elli ja katseli otsa lievässä rypyssä punakkana hikoilevaa miestään.   
  - Voihan justeeri! Enhän minä muistanut koko rekvisiittaa! säpsähti Jaska ja lähti kyyryssä hiipimään lavan takareunaa kohti, josta pian ilmestyi suomenlippu hulmuten ja asettui seisomaan opettaja Kärhämäisen taakse.
  Kun opettaja huomasi lipun liehuvan, hän aloitti oman osuutensa. Isänmaalliset runot olivat aina olleet opettajan sydäntä lähellä. 
  Mikään ei voinut  herkistänyt enempää kesä- illassa, kuin suomenlipun puhtaat värit sinitaivasta vasten, koivujen liikahdellessa runsain lehvin.
  Niin sai opettajakin  runollaan silmiä kostumaan, vaikka toisin oli pelännyt Jaskan onnistuttua esityksessään niin loistavasti.
  Opettajan lausuessa viimeistä säkeistöä tuli lavan viereen seisomaan, slaavilaista kauneutta edustava nuorehko nainen. Yleisön joukossa aaltoili välittömästi supina "tuo on se opettajan morsmaikku,  Natalia".
  Ennen kun tieto oli kulkenut kaikkien kautta, oli nainen ollut välillä jo Nadija ja lopulta hän oli Tatjaana. Paikalle osuneet nuoremmat miehet, loivat  naiseen kiinnostuneita katseitaan ja pohtivat mitä nainen opettajassa näki. Rahanko takia hän oli lassonnut tuon vanhan kansankynttilän?
  Saatettua runon  päätökseen opettaja kumarsi syvään ja vakuuttavien kättentaputusten yhä raikuessa hän laskeutui alas lavalta, nuorikkonsa luo. Hieman horjahdellen tosin, mutta selviytyen osuudestaan  kuitenkin kunnialla.
  Jäljellä oli vielä joidenkin kyläläisten esityksiä, osa oli kunnostautunut jo vuosiakin kansalaisopiston runopiirin jäseninä. Näin he saivatkin oivan tilaisuuden päästä esittämään taitojaan.
  Illan päätteeksi Gabriel lausui lyhyet sekä koskettavat  kiitokset ja kuulutti yhteislauluna laulettavan "kalliolle, kukkulalle". 
  Laulussa aloituksen ottivat haltuunsa Kerttu ja Paavo, jotka olivat laulaneet kuoroissa kymmeniä vuosia.
(jat.)