13. NOUSI MIEKKONEN MERESTÄ
 
Peto päätänsä ravisti,
pyrstöänsä pyöräytteli,
jykevin jaloin läheni,
liekit lensi sieraimista.
Väinö kiukuten kivensä,
ylös nosti lyödäksensä.
-
Peto karjahti rajusti,
ilkeästi möyrähteli,
hampaat hirmuiset, terävät,
narskuttivat jatkuvasti.
-
Mies viskasi kivellä,
järäytti järkäleellä,
otsaa keskelle osuvi,
turvan päälle tupsahtaapi.
 
Ei tuo vapauta pulasta,
pelasta ei pintehestä,
peto vieläkin lähemmäs,
hiljalleen on hiipimässä.
-
- Näin nyt loppuni tulevi,
päättyy kurja kuljeskelu,
poispa joudankin johonkin,
viraton näin vierimästä.
Tule kuolema kivutta,
saata kauas kultaisille
Manan raukoille rajoille,
tuvan Tuonen seutuville.
 
Nousi miekkonen merestä,
vedenveikko viileästä,
 niskaan nuljuksen kipusi,
nousi hirmun hartioille,
sieltä saattavi sanoiksi:
- Mikä lienet lietolainen,
kuka kurja kummajainen,
outo matkaaja majaton,
merenkansaan kuulumaton.
-
- Oi sä Ahti aallonherra
meren julmetun jumala!
Olen täällä taivaltaja,
kehno kulkija arojen,
armadus tuo tuskahani,
anna tietoja minulle,
että pääsen pälkähästä,
tästä kummasta jamasta.
-
- Enpä tiedä tuollaisista,
monista sinun haluista ,
vaikeaa lie hallinnassa
pitää taitoja jaloja
jotka tuovat taitajalle
vastuun valtavan povelle.
Tieto tuskaa vain lisääpi,
parempi kai kaikillekin
oottaa millaista tulossa,
Jumalien sallimana.
 
- Antaisit edes jotakin,
että voisin viisaammasti,
elellä tämän elämän.
Tietoa minä jakaisin,
taitojani lahjoittaisin,
muiden ihmisten hyväksi,
kaiken kansan kunniaksi.
-
Ahti mietti puntaroiden,
mitä Väinö on sanonut!
Onko riski liian suuri?
Homma karkaako käsistä,
hallinnasta äkkinäisen.