Jaska ei voinut hillitä haluaan, vaikka hituisen, huomaamatta sipaista  kädellä toimittajan kumparetta.
  - Mitä ihmeen kometiiaa täällä pelataan minun selkäni takana? Elli saapui  juoksujalkaa paikalle.
  - Emäntä varmaan? Minä olen paikallislehden
 kesätoimittaja Piritta Anneliina Pynnönen-Pyrytalvinen, hyvää  päivää. Teemmekin tässä isännän kanssa ennakkomainontaa  tulevaa Runoiltaa varten.
  - Täh? Elli oli aivan ällistynyt... - Tuoko meidän ukko on mukana  kulttuurin levityksessä? Tätä minä en kyllä usko todeksi. Unta nyt varmaankin näen.
  - Älähän nyt Elli vielä riemastu. Neitiä ihan  pikkuisen jelppasin. En ole vielä lopullisesti ratkaissut suhtautumista sen opettaja Kärhämäisen ehdotukseen. Näkeepähän!
  - Et suinkaan sinä kuvaukseen olisi alkanut jos olisit hommaa vastaan?
  - Olehan nyt vatuloimatta.. ihan joutessani neidille avuksi...
  - Näin on, isäntä  on pyyteettömästi uhrannut aikaansa. Koko kylä  saa olla ylpeä isännän tekemästä kulttuurityöstä. Mutta, anteeksi onkohan teillä vessaa? Join tuolla baarissa kahvit, niin  pissittäänhän se alkaa, toimittaja sanoi ja vilkuili taloon päin.
  - Anteeksi vaan, mutta meillä on vain vanha puusee. Juuri ollaan tässä eukon kanssa aiottu investoida lisärakennukseen, jossa  olisivat vessat ja saunat, Jaska yritteli sivistyneesti selittää.
  - Puusee on oikein sopiva siihen tarkoitukseen näin kesällä. Vanhaa  perinnekulttuuria. On samalla romanttinen.
  - Tuolla se on navettapöksän takana. Se on siellä nokkospehkon takana. Löydättäkö perille, vai pitääkö lähteä oppaaksi? Jaska huuteli perään.
  - Hyyskäoppaaksi sinä olisitkin omiaan, tuhahti Elli tuohtuneesti puoliääneen. Elli oli huomannut Jaskan kiinnostuksen toimittajaan.
  Piritta-Anneliina oli jo hyvää vauhtia taivaltamassa matkaa osoitettuun suuntaan. Jaska loi ihailevia silmäyksiä kesätoimittajan pyöreään peränmuotoon.
  - Kuuletko sinä, mitä minä sinulle haastan? Kokeili Elli.
  - Kyllä  minä. Kuulehan Elli, nyt sukkelaan hiomaan strategiaa... Meillä on nyt hyvä madollisuus kohentaa omaa  imagoa. Ja sehän kai tehdään! Peijakas, siinäpä jäävät Kärhämäisen ukot toiseksi, kun  meidän pihassa runoriimit kaikuu! ilakoi Jaska.
  Elli kuunteli miehensä innostusta hämmentyneenä. Liian äkkiä oli ääni muuttunut kellossa. Yhdessä yössä ei muututa  runouden irvailijasta sen ihailijaksi.
  - Ethän sinä muista ensimmäistäkään runosäkeistöä  mistään runosta. Mitenkäs sinä epeli ajattelit vakuuttaa nuoren  toimittajanaisen? tiedusteli Elli.
  -Runon nyt tempaisee kuka vaan, vaikka hirrenkolosta. Sen verran minäkin olen  kuunnellut noita esityksiä telkkarista ja  kansakoululaitoksen kevätjuhlissa. Eihän  noissa tarvitse mitään sointujakaan enää olla. Muutahan  ei tarvitse! Sanoja kun latelee peräkanaa... Jopa kriitikot yltyy ylistelemään.
(jat.)