Jaska ei voinut hillitä haluaan, vaikka hituisen, huomaamatta sipaista kädellä toimittajan kumparetta.
- Mitä ihmeen kometiiaa täällä pelataan minun selkäni takana? Elli saapui juoksujalkaa paikalle.
- Emäntä varmaan? Minä olen paikallislehden
kesätoimittaja Piritta Anneliina Pynnönen-Pyrytalvinen, hyvää päivää. Teemmekin tässä isännän kanssa ennakkomainontaa tulevaa Runoiltaa varten.
- Täh? Elli oli aivan ällistynyt... - Tuoko meidän ukko on mukana kulttuurin levityksessä? Tätä minä en kyllä usko todeksi. Unta nyt varmaankin näen.
- Älähän nyt Elli vielä riemastu. Neitiä ihan pikkuisen jelppasin. En ole vielä lopullisesti ratkaissut suhtautumista sen opettaja Kärhämäisen ehdotukseen. Näkeepähän!
- Et suinkaan sinä kuvaukseen olisi alkanut jos olisit hommaa vastaan?
- Olehan nyt vatuloimatta.. ihan joutessani neidille avuksi...
- Näin on, isäntä on pyyteettömästi uhrannut aikaansa. Koko kylä saa olla ylpeä isännän tekemästä kulttuurityöstä. Mutta, anteeksi onkohan teillä vessaa? Join tuolla baarissa kahvit, niin pissittäänhän se alkaa, toimittaja sanoi ja vilkuili taloon päin.
- Anteeksi vaan, mutta meillä on vain vanha puusee. Juuri ollaan tässä eukon kanssa aiottu investoida lisärakennukseen, jossa olisivat vessat ja saunat, Jaska yritteli sivistyneesti selittää.
- Puusee on oikein sopiva siihen tarkoitukseen näin kesällä. Vanhaa perinnekulttuuria. On samalla romanttinen.
- Tuolla se on navettapöksän takana. Se on siellä nokkospehkon takana. Löydättäkö perille, vai pitääkö lähteä oppaaksi? Jaska huuteli perään.
- Hyyskäoppaaksi sinä olisitkin omiaan, tuhahti Elli tuohtuneesti puoliääneen. Elli oli huomannut Jaskan kiinnostuksen toimittajaan.
Piritta-Anneliina oli jo hyvää vauhtia taivaltamassa matkaa osoitettuun suuntaan. Jaska loi ihailevia silmäyksiä kesätoimittajan pyöreään peränmuotoon.
- Kuuletko sinä, mitä minä sinulle haastan? Kokeili Elli.
- Kyllä minä. Kuulehan Elli, nyt sukkelaan hiomaan strategiaa... Meillä on nyt hyvä madollisuus kohentaa omaa imagoa. Ja sehän kai tehdään! Peijakas, siinäpä jäävät Kärhämäisen ukot toiseksi, kun meidän pihassa runoriimit kaikuu! ilakoi Jaska.
Elli kuunteli miehensä innostusta hämmentyneenä. Liian äkkiä oli ääni muuttunut kellossa. Yhdessä yössä ei muututa runouden irvailijasta sen ihailijaksi.
- Ethän sinä muista ensimmäistäkään runosäkeistöä mistään runosta. Mitenkäs sinä epeli ajattelit vakuuttaa nuoren toimittajanaisen? tiedusteli Elli.
-Runon nyt tempaisee kuka vaan, vaikka hirrenkolosta. Sen verran minäkin olen kuunnellut noita esityksiä telkkarista ja kansakoululaitoksen kevätjuhlissa. Eihän noissa tarvitse mitään sointujakaan enää olla. Muutahan ei tarvitse! Sanoja kun latelee peräkanaa... Jopa kriitikot yltyy ylistelemään.
(jat.)
keskiviikko, 1. helmikuu 2017
Kommentit