Uamusella Reeti on kovin totisenolonen. Siinä kiemurtelloo ja ähisöö. Sittä kuitennii ottoo kuapinluatikosta levviän lompuukin, jonka levväöttee aaki ja sannoo:
- Noo, jos Reissumies on piättännä lähtee, nii eehän sitä voe kettinkii jalakaanj pistee. Vuan pitäshän sitä vissiinni tillie tehä. Että palijoko sitä niinko oesii suamissii?
- Eiköpä se sovittu , että seon isännän vallassa? Minä en siihe asijaan virka mittee.
- Eipä tuo oekein jiännä mielenpiälle , että mitä sitä sattu sannoon. Vuan ohan tässä syötyhhii ja saonottuhii ja nukuttuhhii lakanoessa, ei se aevan ilimasta huppii ou semmonenkaa. Mitteepä tuumoot jos piställän sullen satasen kouroon? Ruokoo ku on kulunna mahottommii määrii , viimme aekoena.
Minua hämmästyttee Reetin yhtäkkinen nuukuus, vuan sitte hoksovan jotta eipähän sitä löysäkätisellä rikkauvvet kasua.
Siäliksihän minulla käöp se Reeti , kun aevan satasesta raahtisi luopuu. Reissumiehellä kun tuo raha merkihtöö olemattoman vähä. Siksipä minä sanonnii:
- Mitästä hulluttelleen, ohan tässä syötyhhii. Piställähän vuan se satanen sinne muihen joukkoon. Minun taskussanj sillä tulloo vuan kavereita ikävä. Lähen tässä astelleen etiäpäen. Se kun Reissumiehen pittee sitä ommoo tehtävääsä hoetoo. Koettekeehan kerätä eelleenki sitä mitä koe syö ja ruoste raeskaa. Tämä poeka lähtöö! Ja kevijällä mielellä.
Näenhän minä kun se haaskannäkönen Kaisa pyyhkäsi silimäkulumaasa. Vuan eipähän tuo ollunna ensimmäenen , jos ei viimmenenkää haaskannäkönen joka Reissumiehen jäläkeen itköö..