Oli rakkautta kauan opetelleet,
ujo Aapo ja kaino Tilta.
Suukkoakaan eivät vielä vaihtaneet
vaikka tavattu on joka ilta.
Tosin luonto jo sitä vaatiikin,
tikanpojan pitää puuhun päästä.
Mutta kovin hitaasti sulavat,
heidän rakkauden tunteet jäästä.

Oli kerran taasen kuutamoilta,
elokuussa kun rannalla istuivat.
Aivan äkkiä ujosti kuiskasi Tilta:
`-Kylläpä laineet sievästi liplattavat,
ne varmaankin siitä nauttivat kovin,
kun rantakiviä nuolevat.
Kyllä varmaan se tuntuu mukavalta
veden pehmeä nuolaisu.
Oi Aaponi miksi sä oletkaan,
niin totinen ja vaisu.

Aapo korvia myöten punastuu,
käsi hipaisee Tiltan tukkaa.
Sitten hiljaa korvaan lausahtaa:
- Voi pientä mun Tilta -rukkaa,
sulle suukonkin antaa tahtoisin,
mutta pitäisitkö sä siitä,
sulle paljon pusuja annankin
mulla paljon on tallella niitä.