Runon loputtua opettaja Kärhämäinen kokeili nousta seisomaan, mutta huonolla menestyksellä. Niinpä hän horjahti polvilleen  nurmelle, että vaalean  kesäpuvun polviin ilmestyi huomiota herättävät läikät. Hän itse ei tosin asiaa pannut merkille, vaan kohosi ripeästi ylös ja kiirehti kättelemään lavalta laskeutuvaa Gabrielia.
  - Tämä Gabriel, hän on minun entisiä  oppilaitani. Olen tavattoman ilahtunut, että kylvetty siemen on kantanut satoa ja olen saanut hänet seuraamaan omia vaatimattomia jalanjälkiäni, hän julisti.
  - Kah, seuranneeko myöskin kontallaan, kuului ääni yleisön joukosta. Lähellä olevat pojat tirskahtelivat.
  Piritta-Anneliina kipusi seuraavaksi lavalle, nykien toppinsa helmaa.
  - Kiitos illan avanneelle, lahjakkaalle sekä komealle kulttuurin ystävälle! Kovasti väkevää oli esityksen sanoma. Se tuntui syvällä sanoisinko kulttuuri kerroksessa.. Hyvään maaperään on siemen  uponnut, siitä nuori Kitula antoi vahvan näytteen. Vaan eipä ole omena etäälle puusta pudonnut, sen tulee todistamaan äskeisen esiintyjän isä, Jaska  Anselmi Kitula. Jaska "puuna" on tuottanut jalohedelmää...Iloisa yleisö! Jaska on poiminut hedelmiä sekä helmiä terveisinään, suomalaisen  runouden
alkulähteiltä. Tervetuloa, Jaska, ole hyvä!
  Jaska hätkähti eikä ollut ymmärtävinään että nyt oli jo hänen vuoronsa. Elli koetti töniä huomaamattomasti häntä kylkeen. Jaska kohotti katseensa ja näki vain Piritta-Anneliinan keltaisen topin alla hengityksen tahdissa kohoilevat rinnat. Somasti piirtyivät ne siinä, pehmeinä ja kauniinmuotoisina. Aivan kuin lumottuna Jaska lähti hapuilemaan esiintymislavaa kohti, Kalevalan koululaispainos kainalossaan.
  - Tuota... Se on nyt pikkuisen hakemisessa, minulla tämä hommeli... Tuli niin äkkiä. Tiss ...tismalleen en tiedä... ja suutakin kuivaa, Jaska jahkaili ja lerasi Kalevalaa käsillään, mutta silloin katse hakeutui Piritta-Anneliinan syvään uurretun topin kaula-aukosta näkyväiseen uomaan.
  - Voi hyvänen aika... totta kai pitää ensin ottaa simaa.. Sitten ääni lähtee kirkkaana ja nautittavana. Tässä olepa hyvä, Piritta-Anneliina sanoi ja ojensi lasin Jaskalle.
  Jaska heitti koko lasin yhdellä siemauksella. Ähkäisten päälle, hänessä tapahtui jotain käsittämätöntä... Kuin suuret taiteilijat hän vangitsi yleisön katseellaan. Hurmioitunut ja innostunut ilme kasvoillaan, hän alkoi lausumaan. Näki selvästi että runo oli tarkoitettu yksin Piritta-Anneliinalle.
  
      Oi sä impeni ihana
      neito kaunis kassapäinen
      sulle lauluni luritan
      virren kauniin virittelen.
(jat.)