Suurella kouralla luontoäiti
meitä nyt pyyhkäisee,
vavisten oottelee luomakunta,
joku jo nyyhkäisee,
onkohan luonto suuttunut meille,
arkitoimissa ryvettyneille,
kukapa tietää sen,
ei ainakaan ihminen.

Arkitoimissaan ihminen häärää,
toimissaan ei ole laitaa ei määrää,
hullun lailla se eteenpäin vierii,
kaiken tuhoaa, pölkkynä kierii
mäkeä alas, johan kiivas on tahti,
osuiko kallioon, loppuiko mahti.

Eihän se uho lopu ihmisen koskaan,
heikommat painaa liejuun ja loskaan
joskus hiukan hempeää näyttelee,
takana jo hampaitaan käyttelee,
se purasee pintaa ja murisee,
vatsa kun sillä aina vain kurisee.
Ihmiseen pysty ei syksy, ei halla,
pahuus ei kuole edes kuristamalla.