HIEMAN KIELELLÄ LIPASIN,
kehuin miehen mahtavaksi.
Talon linnaksi kohotin,
mairittelin maisemilla,
vielä koiraakin ylistin.
 
Johan tuosta Väinämöinen
alkoi pehmetä peräti.
Sanat seuloi maltilliset,
vihastumista valitti
Katsasteli kappaleita
 jotka pirstana pihalla.
 
Katsoo noita nappuloita
sitten lausuvi sanansa:
 
- Pahoin poltinkin päreeni,
kovin kurjasti mekastin
iskin rikki soittokeinot,
panin haitarit hajalle
Kuinka maksan soittimesi,
miten korjailen kalusi?
 
Naurelin vain rehvakkana:
 
- Mitäs noista nippeleistä,
kovin kehnot jo olivat.
Ostan raisut rallattimet,
laitan laatuisat radiot.
Älä noista huolta kanna,
turhaan päätäsi rasita.
 
Hetken seisoi kuulostellen,
hetken taivaita tapaili.
Tuli kannel kourihinsa,
kohta vienosti helähti
Alkoi laulu soinnahdella,
virsi vaimean viritä.
 
Nousi tuuli tuulemahan,
ikihongat huojumahan,
vesi järvessä sameni
pilvet mustat piiritteli
taivaan kultaista lakea,
hopeaista holvikaarta.
 
Kohta kuuluikin jyrinä,
kumahteli vanhat kummut,
paljaat kalliot kipinöi.
(jatkuu)