OSA.104.
 - Kilikki viekää tuo kauhea nainen putkaan. Käsiraudat ranteisiin jos ei muu auta, Kumarainen provosoitui.
 - Kato perseeseen parassii nylykyttäjä, Kaino kirkaisi.
 - Neiti minä varoitan...Kumarainen sanoi.
 - Varottele sinä komissaari vuan. Sepä ei värräötä minuu tippookaa. Tuommonen komissaari pitäsi sulloo vittuun takasi ja synnyttee apinaksi, Kaino herjasi.
 Kumarainen huomasi, että on turhaa tuhlata aikaa pääkölle naiselle, hän käänsikin selkänsä, ja sanoi Pökiölle.
 - No niin! Pökijö sitte männee ja kahtoo millaenen hirmu se mahtaa olla tuolla kammarissa.
 - Täh! Mitteepä jos se tusjaottee henken poekkee?
 - Seon polliisin pantava henkesä katkolle joka päevä ja monta kertoo. Rohkijasti vuan. Ei siinä suurija tapahu jos ossuuki. Pijettään sankarhaotajaeset, Kumarainen sanoi.
 - Kah, mikseipä se herra isoherra ite mäne aokassemmaan?
 - Eikö se Pökijö tiijä esmies pannee muita tekemään likaset hommelit. Rivimiehijä riittee. Siitä vuan ov aaki.
 - Kah, suatampahan tuon välämän aakasta, Pökiö sanoi ja tarttui ovenkahvaan.
Toiset poliisit katsoi jännittyneenä mitä tapahtuu.
 - Vuan jos ampuu munille, Pökiö tokaisee.
 - Ei se niin pieneen osu, Kilikki nauroi.
 Pökiö meni seinän suojaan ja käänsi kahvasta...
Vielä ei tapahtunut mitään. Jännittynyt tunnelma huoneessa tihentyi.
 - Raevo! Nyt hyöt suatanat tulloot. Räyvväötä haalikolla.
 Kumarainen oli ottanut aseen käteensä ja kahdella kädellä, silmä kovana, tähtäsi kamarinoveen.
 - Suakel Pökiö, aakase jo ov, ennenko multa karkoo . Liipasinsormi onnii ny herkällä piällä.
 - Raevo ouhhan valammiina. Se voenni tuo iso komissaari sinnuu suolata. Vuan anna sinä tuolle perkeleelle haolkylypy, Kaino huuteli.
 Pökiö oli aivan kalpea jännityksestä. Hikeä otsaltaan pyyhkäisten, hän katsahti ylöspäin, ikäänkuin lisävoimia olisi anonut taivaan Jumalilta.
- Nyt kae se onnii menova, Pökiö kiljahtija vetäisi rivasta. Vuan eipä ovi auennutkaan. Pökiö vetäisi toisen kerran, mutta ovi pysyi tiukasti kiinni.
(jat.)