Toki sentään Väinölläkin
omat rakkaustarinat
niistä kerron joutessani
ajan vietteeksi viritän.
**********
 
Jälleen soitti nuori Väinö,
kanneltansa kaiutteli,
repi sirmakat sävelet,
sormillansa vempeleestä,
tuosta parhaasta pelistä,
kanteleesta kauneimmasta.
 
Kielet hienosti helisi,
kaikui kauaksi kuruihin,
nousi tuolla tuntureihin,
Lapin suurille saloille,
siintäville selkosille,
järvenaalloille aleni.
Jängän juuria ravisti,
Pohjan pirttiin piilotteli.
Kääntyi korvahan emännän,
laihan Louhi lappalaisen.
 
Kuuli soiton tuon sorean,
sävel tuntui sielussansa,
kielet herkimmät värähti,
sydämessään sytkähteli,
johan kuumensi kuvetta,
sävähdytti sääriänsä,
mielen myllersi sekaisin
vei se rauhan  mennessänsä.
 
- Mistä soitto tuo tulevi,
sävel kumma kaikuilevi,
ei näy soittajaa salolla,
kauempaakaan katsellessa.
Onko soittaja lumottu,
metsän peittoon piilotettu?
 
Louhi lehtohon menevi,
katsoi kaikki  koivun juuret,
koitti kuunnella helinän,
joka soi vain kauniimmasti.
Meni kuusikkoon kujeillen,
männikköhön rallatellen:
- Täällä soittajan tavoitan,
joko täyttyy toiveheni?
 
Soitto kuuluu vain kovemmin,
meni Louhi kallioille,
 karuihin kävi kuruihin,
tavoitteli tunturinkin,
soitto kuuluvi kovana,
soittaja vain siimeksessä.
 
Kulki kauemmas kotoa,
tuli muihin maisemihin,
eksyi vieraille poluille,
veräjille vennommille.
Ei vaan  kannelta kajasta,
vaikka kuului kaunis soitto.
 
Louhi Pohjolan emäntä,
kovin kolkko kasvoiltansa,
 takkuiset, mustat hiukset,
koukku nokka naamassansa,
vartalo ihan latuska,
mietti tuota tuikeana,
josko harhaa vain olisi,
ääni kaunis korvissansa.
 
Tuli Väinölän ahoille,
vainioille viljaville.
 
Väinö soitti hurmiossa,
tuuli lainasi sävelen,
kuljetti sen muille maille,
vei ne vieraille vesille
oudommille maisemille,
missä kaikki kummasteli,
tuota soittoa suloista.
 
Louhi katsoi ja kysyvi:
- Mik´ on mies tää  virtuoosi,
kuka soittaja etevä,
sinut tahdon itselleni,
Pohjan kolkkoihin oloihin,
urokseksi perheeseeni,
sinne lasteni isäksi,
suuren katraan huoltajaksi.
 
Silloin soitanta lopahti,
häipyi soinnut soutamasta,
seutu hiljeni  samalla,
mietti Väinö vastausta.
 
- Minä sullekko tulisin,
naisen vanhan vierustalle,
siihen paikalle pahalle,
voimanaisen nappulaksi.
Vanhaa naista en halua,
pahentamaan päiviäni,
tahdon nuoren ja sorean,
ilon tuojaksi tupahan.
 
- Kuluu aika, kaikki kauneus
häipyy tyhjäksi hajoten.
Taakka kauneus kantajalle,
tunteet  turhat on pahasta.
Mutta rikkaus on parasta,
sitä sulle tarjoaisin.
 
- Enhän rikkautta halua,
toki tuota itselläkin,
ei se tyydytä minua,
rikkauteni kanteleessa.
Siitä saan minä iloni,
sillä hoidan murheitani.
 
Vihastuvi tuosta Louhi,
taikatemppuja yritti,
tahtoi murtaa kanteleenkin,
kielet katkaista karusti.
 
Vaan ei pysty taika tuohon,
Väinö sointuja sohaisi,
jopas häipyi vanha nainen,
Louhi Pohjolaan katosi.