VÄINÖ SORMILLA SOJOTTI,
kaikui kauas rokki, jyske.
Kiiri soittimen räminä
vedin biisit hurmiossa
Räppiä rempseää revitin,
soitto kaikui kallioissa,
melske metsässä mahoton,
huojui kuuset hurmiossa.
Männyt muhkeat mureni,
koivut seisoi hiljaisina,
haavat hiljalleen havisi.

 

Sanoi Väinö vetkutellen,
pilkkamielellä puheli:

 

- Mikä lieneekään meteli,
paholaisen soinnuttama?
Tuo ei soittoa somaista,
lauluakaan laisinkana,
tuo ei lapsia huvita,
viihdytä ei vierahia,
miehet vahvat ei välitä,
eikä naiset naurahtele.
Lähde täältä nyt sovulla,
sinne mistä tullut lienet!
Vie myös kauheat kalusi,
soittokeinot kelvottomat.

 

Jopa kummastuin kovasti,
ihmettelin itsekseni,
eikö ukkeli tajua
Rokin riemun rikkautta?
Täytyy koitella kovemmin,
volyymeitä vahvistella.

 

 Pistin soimahan parasta
metallia,  rautalangan.
Itse rämpytin mukana,
otin kaiken itsestäni.
Rokin rohkean rojautin,
siihen Väinön kuultavaksi.

 

Johan suuttui vanha miesi,
ukko hurjaksi hurahti.
Otti sauvan suurenlaisen
sillä sievästi sivalsi.
Särkyi romppeet vallan hienot,
meni muusiksi stereot.
Juoksin tuosta loitommalle,
ettei sauvansa satuta.
(jatkuu)