SAVU SANKEA LEVISI
täytti tienoon huuruisena
suomut seljästä varisi
limat lähti rinnuksista
karvat kaameat katosi
hirviöstä henki haihtui.
 
Mitä silmäni näkivät,
mitä kuulin korvillani?
Neito kaunein ja ihanin
seisoi siinä viehkeänä.
Kultaista väriä hiukset,
iho kuulas kasvoillansa,
silmät tähtinä palavat,
huulet näyttää mansikoilta.
 
Minulle kädet ojensi,
sanoo sitten sointuvasti:
 
- Oi sä mahtavin ritari
sydämesi lie peloton?
Minut piinasta pelastit,
laukaisit tuon taian julman,
joka piinannut minua
vuosisadat lakkaamatta.
 
Neitonen pian syleili,
antoi suukon huulilleni.
Syliini hänet rutistin,
tunsin tunteenkin ihanan.
 
- Palkita sinut haluan,
tekosi niin suurenmoisen,
se ei luonnistu monelta,
onnistu ei poikasilta.
 
Kätensä heti ojensi,
mitä nyrkkiin piilottanut?
 
Avaa sormensa somimmat
loistaa siinä kämmenellä
sormus kultainen korea,
timanteilla kirjaeltu.
 
Sormeeni sormuksen pujotti,
kulta renkaan suunnitteli.
Hehkui, loistaen, säteillen
antoi tunteen turvallisen.
(jatkuu)