Yleisö kuunteli hurmioituneena Jaskan esitystä. Elli pyyhki silmiin nousevat kyyneleet ja Kärhämäinen ryyppäsi lasistaan vähän väliä. Runo soljui kuin keväisen puron solina.  
  Väliin se  hiljentyi kuiskaukseksi, välillä vyöryi väkevänä kuin kuohuva koski. Toisinaan hyväili korvia kuin hempeä kesätuuli, toisin ajoin kohisi kuin syksyinen myrskytuuli.
  Runot kosketteli naisten herkkiä tuntoja ja monipa joutui kaivamaan taskustaan pitsinenäliinan.
  Piritta-Anneliina aivan ahmi Jaskan huulilta vyöryviä sanoja. Jaskan vauhti yhä kiihtyi ja riuskin ottein hän riisui paitansa ja ahavassa ruskistunut vartalo, sai naiset huokailemaan:
          Suothan impeni ihana
          antaa suukko poskellesi
          maistaa rakkauden suloa
          hunajaista huuliltasi
          sua lempiä jalosti.
                  
 Esitys päättyi kuin veitsellä leikaten. Jaska katsoi tuijottavaa yleisöä, joka älysi antaa suosionosoituksia vasta pitkänajan kuluttua.
  Opettaja Kärhämäinen nousi horjuen seisomaa ja humalaisen äänellä yritti selittää:
  - Veli Jaakko. Mikä kulttuurin valtava kosketus... Saimme nauttia jotakin  aivan ainutlaatuista ja ihanaa... Olisi kai minun vuoroni seuraavaksi... Mutta kovin on ihan arkista kaikki tuon mahtavan esityksen jälkeen, opettaja Kärhämäinen sanoi ja riensi horjahdellen kiittämään Jaskaa kädestä pitäen.
  Piritta-Anneliina istui vielä penkillä selvästi liikuttuneena. Hän  oli kokenut jotakin sellaista johon vain harvoilla naisilla on elämässään mahdollisuus.
  - Tuota... en se ollut kai minä... joku puhui minun suuni kautta... Jaska yritti kakistella, kun Kärhämäinen vatkasi kättä.
  - Näin on! Suuret taiteilijat osaavat eläytyä tekstiinsä. Kiitos vielä kerran. Saanenko saattaa taiteilijan istumaan? Se ottaa kovasti voimille, kun kaikkensa antaa.
  Jaska istui Piritta-Anneliinan viereen joka kostein silmin puhkesi puhumaan:
  - Minusta ihan tuntui, kuin olisit lausunut vain minulle. Piritta-Anneliina tarttui kohta Jaskaa kädestä ja kurotteli huulensa, painaen ne Jaskan poskelle.
  Jaska oli hämillään. Hänestä tuntui kuin äkillinen hapenpuute olisi alkanut vaivata. 
  Vai olisiko se  tuo hänelle ominainen heikkous, kun ei ollut koskaan tiennyt miten naiselle puhutaan tällaisena herkkänä hetkenä. 
(jat.)