Kasvoi koivua kaksi rannassa lammen,
vaikka olleet ei sukua ylevän tammen.
Tyytyväisiä silti vankkoihin juuriin,
vaikka kuuluneet eivät sukuihin suuriin.

Aivan pienenä olivat juurtuneet sinne,
jossa laskeutuu lampeen viettävä rinne.
Aivan lähekkäin siihen turvaksi toisen,
kasvinkumppanin rakkaan, samanmoisen.

Aikanaan koivut toisiinsa rakastui,
rakkaus viileni aina kun pakastui.
Toisiaan olivat silti lähellä niin,
melkein aina toisiaan syleiltiin.

Kevät heille olikin parhainta aikaa,
mahla virtasi, kokivat lemmen taikaa.
Oksat oksien lomassa lempivät,
oli ihanaa aikaa, olihan kevät.

Tuli paljon lapsia ympärille,
oli tilaa pojille, tyttärille.
Toiset kauaksi juuriltaan lähtivät,
kauas syntymäseutunsa jättivät.

Nuo kaksi jo vanhaa, mutt` yhäti vaan
he vieläkin toisiaan rakastaa.
Oksasormet koukkuiset tavoittavat
elämänkumppanin sormet vastaavat.

Kerran syksyllä, molemmat huomasi sen:
laho vienyt on kummankin sydämen.
He tiesivät pakko on luovuttaa,
kun oman tehtävän täyteen saa.

Vielä syleillen kerran viimeisen
jäähyväiset näin toisilleen jättäen.
Myrskytuulessa maahan kaatuvat,
maaksi jälleen paikalleen maatuvat.