VANAHA-TIINA.

Kevijästi jalaka nousee,

käjet rytmisssä heilahtellee.

Kun Mattilan vanaha Tiina,

askareissaan pyörähtellee.

Vaekka ikkää on pijan satavuotta,

sängypohojaan eijoo sortunu suotta.

-

Tiinan mieltä ei murheet paena,

millonkaa itku silimään ei tuu.

Kuijjeita aena mielessä hällä,

ussein tanssimaan innostuu.

Vaekka ikkää on pijan satavuotta,

sängynpohojaan eijoo sortunu suotta.

-

Tuhuman vitsin Tiina mielellään,

juttelun kevennykseksi heittää.

Suonikkaalla käjellään naoraessaan,

hampaattoman suusa tarkasti peittää.

Vaekka ikkää on pijan satavuotta,

sängynpohojaan eijoo sortunu suotta.

-

Käjet ristissä Tiina ei millonkaa,

siunaile ommaa elämistään.

Vaan ottaapi päevän kerrallaan,

eikä huolehi tulevaa mittään.

Vaekka ikkää on pijan satavuotta,

sängynpohojaan eijoo sortunu suotta.

-

Tiinankin loppu kerran tavoittaa,

tuskin silloinkaan synkkä hän lienee?

Hän nauraen hyvästit jättänee,

kultavaunussa kuolo kai vienee.

Pitkää ikäänsä siitä hän kiittää,

kun iloa ja riemua riittää.