PEIKKO & KEIJUKAINEN.

 

Oli kerran, kauan sitten,

taikametsä niin sakea.

Kuuset huojui kaunihisti,

hongat hienosti humisi,

kesätuulen henkäillessä,

ilta-auringon valossa.

Tuli pieni peikkopoika,

metsän tummuvan sisästä,

näki pienen keijukaisen

tantereella tanssimassa

metsäkukkien seassa,

kuusten suurten varjostossa.

Peikko pikkuisen pelästyi,

koski silmiin katsellessa,

tuota keijua somaista,

hopeisena hohtavaista.

Kovin kirkkaana kajasti

peikon silmiin sievät siivet.

Ilmava kuin linnunhöyhen,

kuni haahkan untuvainen,

oli keiju niin keveä

niityn päällä liidellessä.

Päivän mennessä levolle,

säihkyessä viime hehkun.

Peikko keijuhun rakastui,

katsoi päätä kallistellen

keijun tanssia, hamuten

pientä keijua sylihin.

Sanoi peikko jo sipisten:

-Oi, oi kaunis keijukainen

tulethan minun omaksi?

Sua lempisin jalosti

luolan lämmössä hyvässä!

Herkut sulle parhaat toisin

sienet, sammakot ihanat.

Kuiskaa keiju kyynelsilmin:

-Enhän siellä voi asua,

pimeässä kuolen kohta,

valossa on vain eloni.

Täytyy mennä nyt takaisin

viime hehkun saattamana

tuonne auringon tupahan

valon suuriin kartanoihin.

Itki peikko ja pimeä

otti kuuset kainaloonsa.

Peikko luolaansa vaelsi,

pettymystä purkamahan.

Näinkin sattuvi monesti,

tapahtuupi tummuneessa,

taikametsässä isossa,

satumaassa matkatessa.