KARHUPERHEESSÄ TAPAHTUU.

Karhuperhe käyskenteli

tuolla kaukana salolla.

Suuren järven rantamalla,

vaaran varjoisan kupeella.

 

Koti niillä kuusen alla,

linna mahtava majailla.

Isä-Karhu, Äiti-Karhu,

kolme pentua keralla.

 

Isoveikka on Hökäle,

toinen pienempi Pökäle,

sitten vielä viimeisenä

karhutyttönen Hunaja.

 

Äiti-Karhu niin äkäinen,

kiukkuisena marmatteli,

puurokattilaa ravisti,

lapsillensa voivotteli

kun ei maistu kaurapuuro,

eikä syöminen huvita.

 

Isä-Karhu möyrähdellen

alkaa lapsille sanella:

-Jos ei kämmenet lapioi

ruokaa suuhun sukkelasti,

täytyy miettiä tehokas,

konsti ennen koittamaton.

-Kuulehan sinä Hökäle

olet aivan aikapoika!

Vielä kehtaatkin kitistä,

joutavia juonitella.

Pistä poskehen sapuska,

että päivä jaksetahan.

-Entäpä sinä Pökäle?

Lopeta se värkkäilysi,

etpä pääsekään kalalle,

järvenrantaan onkimahan.

Nostelehan nyt nätisti,

aamupuuro naamariisi.

-Entäs huitukka Hunaja

nyt ei aikaa kepposille,

pöytään siitä nyt sirosti,

puuronsyöntiin sutjakasti.

Pääset varmasti mukahan

onkilierot tonkimahan.

 

Jopa syötävä katosi,

häipyi puuro kattilasta.

Äiti-Karhukin hymyili,

Isä-Karhu naureskeli:

-Kyllä arvasin tarinan,

oikeaksi oivaltelin.

-Kun on mielessä mukava,

tehtävä tuo tarpeellinen,

silloin maistuupi makea,

kaurapuuro mansikalta.

Nytpä kaikki nyt menoksi,

suurta lohta narraamahan.