KETTU KETKULAN HUIJAUS.

Jussi Jumpero menossa

oli metsätietä pitkin.

Oli lähtenyt kotoa,

ensikerran yksiksensä.

Suuri maisema edessä,

pelko Jussin rintaa raastoi.

 

Kerran hyppynsä hypähti,

kuunteli ja tutkisteli,

joko harmaana vilahti

sudenturkki männikössä.

Varmaan jossakin kahahti!

Joko jäljillä on kettu?

 

Jussi Jumpero vapisi,

päänsä työnsi pensaan alle,

joko turma nyt tulisi,

joko hampaat raatelisi?

Taasen rauhoittui toviksi,

kerran loikkaa Jussi-parka.

 

Kettu Ketkula tulossa

hämäriltä retkiltänsä.

Reppu painava selässä,

kassi suuri kainalossa.

- Minnekkäs pupu menossa,

kunne Jussi kulkemassa?

 

- Peloittaa mua poloista,

kauhistavat metsän äänet.

Vanhemmat ajoi kotoa,

nyt en tiedä minne mennä!

 

- Mitäs tuosta nyt murehdit

lähde Jussi seurakseni,

minun luola on mukava,

siellä lämmin ollaksesi.

- Jospa vainoat minua

isä on siitä muistuttanut!

Aina Ketkulaa kavahda

hän vie varmaan surmansuuhun?

 

-Mitäs turhia murehdit

ystävänä annan sulle

kodin lämpimän, mukavan

kaikinpuolin kunnollisen.

 

Jussi Jumpero poloinen

otti turvan Ketkulasta,

hyppi nöyrästi perässä

pian saapui luolan suulle.

Kettu Ketkula kumarsi

oven vankan aukaistessa:

- Käyhän kuomani majaani

herra Jussi Jumperoinen,

saavu torppaani sisälle,

tuloruuat valmistamme.

 

Jussi Jumpero sisälle

astuu pirttiin sotkuisehen,

kettu häijysti hymyillen,

oven nappaa reikelihin.

Jussi Jumpero poloinen

huomaa tulleen narratuksi.

Nauroi Ketkula kamala,

pahoin sattui Jumperoisen,

joutui Ketkulan patahan,

luotti liikaa veijarihin!