KOTKA YSTÄVÄN HALUSI.

Kotka lensi taivahalla,

siivin valtaisin, väkevin,

aivan vailla seuralaista,

ilman ystävää yritti,

suru särki siivenalla,

huoli pyrstöä puristi.

- Eipä tuttua minulla,

kaverita kintereillä,

yksin liitelen levoton,

korkealla kaarrattelen,

tuntuu toisinaan pahalta

yksin liitää taivahalla.

Voi kun löytyisi minulle,

kumppaniksi kunnollinen,

yksi ystävä läheinen,

vakituinen vierelleni.

Kotka liitelee levoton,

pellon päällä kaartelevi,

huomaa harmajan jäniksen,

heinäpellon pientareella,

poissa silläkin kaverit,

yksin jäänyt ystävistä.

- Joko nyt ystävän yhytän?

saanko toisen kumppaniksi,

jolle kertoisin suruni,

puhelisin murhemielen.

Kanssain riemut hän jakaisi,

hyvittäisi mielet mustat.

Kotka lenteli lähemmäs,

rinnan täyttää tunne uusi:

- Kohta ystävän keralla,

elo tuntuu helpommalta!

 

Jänis jäykistyy pelosta,

muistaa äidin kieltämiset:

- Turma taivaalta tulevi,

suuren siiven suihkiessa.

Kynnet koukkuiset, kamalat,

kohta niskaan tarttumassa.

Pakoon puikahtaa pupunen,

metsänsuojaan suikahtavi,

sydän rinnassa risana,

paniikiksi kasvaa pelko.

Kotka pellolle putosi,

suuri lintu liihotteli.

Pelto autio, avara,

kaverit on kaikoksissa.

Valkenee totuus tukala:

Ystävyys tulee todeksi,

kummankin näin tahtoessa.

Eipä saada saalistaen,

ystävyyteen kestävyyttä.