TYÖTTÖMÄN RUKKOUS.

Olen poeka minä pohojasta,

alle kaksikymmentä vasta.

Vaen siihen jo tottunut oon,

että aena jään toesten varijoon.

 

Ei oo minulla maata ei mettää,

eikä ommaesia mulla kettää.

Aevan yksin minä kulukija saan,

tuonne avaraan maalimaan.

 

Yksin aevan oon maalimassa,

täällä orpona vaeltamassa.

Kukkaa ei itke missää mun perrään,

eikä välitä missä mä herrään.

 

Ei oo minulle tarijolla töetä,

saan päevittäen tiukentaa vöetä.

Keppanakorin joskus ostan,

mieliallaani hiukkasen nostan.

 

Ulukomuovon saen sellaesen varmaan,

pelottaa se poes neitosen armaan.

Siksi kae minä tuomittu oon,

yksinäesyyven pimentoon.

 

Voe kun armahtaes minuva kerran,

nuo enkelit suuren Herran.

Minut veisivät täältä poes,

helepompaa se kaekille oes.