LUMISATTEESSA

Suurina , pehemeinä limppeinä,

leijjaelee lumihiutaleet alas.

Niinku pumpuliin se kietoo kaeken.

Puut ja pensaat seisovat kaoniina,

niijen oksiin lumi tekkee taetetevoksija.

 

Kattelen tuota lummoutuneena.

Uttuinen satumaa muovostuu siihen,

aevan minun silimijen etteen.

Lunta tullee aena vaen lissää,

peittäen alleen kaeken entisen.

 

Astelen tuonne lumisen metän sissään.

Niinku holovina kaareotuu puijjen oksat

pääni yläpuolella, taevas jää johonki piiloon.

Valakijjaa pumpulija joka puolella,

koristeltuna kuusijen viherijällä värillä.

 

Mettän haokottava hilijasuus, saa minut

itteniki pysähtymmään ja ajattelemmaan

kuinka palijo jää semmonen vaelle,

joka ei tämmöstä koskaa pääse kokemaan.

 

Hilijasuus päättyy mettäkanan siipijen

kiivaaseen räpyttellyyn ja sen ääneen.

Lapsellisuuven puuskassa heittäyvyn

selälleni lummeen. Heiluttelen raajojani.

Siinä se on! Lumienkeli, valamiina vaekka

sujelusenkeliksi? Minulle yksinäeselle!