SYNNYIN KETKUKSI KETALE.

Synnyin ketkuksi ketale,

luuseriksi luovimahan

näitä mantuja kovia,

tantereita tuskaisia.

Mieliharmiksi monelle,

kiusaks´ kanssakulkijalle,

jotka tietänsä osaavat

tietävästi taivallella.

 

Monetkin sitä sanoivat,

paheksuen paasasivat

köyhästä mökin pojasta

geeneistä niin taantuneista,

eihän niillä voi vetäistä

selvennystä ongelmille,

saati onneton osaisi

luoda uutta ihmeellistä.

 

Synnyin ketkuksi ketale,

surkimukseksi sikesin,

toiset pisti piikeillänsä

naamat naurussa turisi,

miestä pientä pilkkasivat,

iva nauruilla nolaten,

sanoillansa herjaavilla

sielun haavalle satutti.

 

Joku nyrkillä nykäisi,

toinen tyrkki tumpuillansa,

jopa veitsellä vetäisi,

stiletillä tirskautti.

Veitsi sattuvi vähäsen,

sananpeitsi sattuvammin,

sepä kouraisee syvältä,

sydämestä viiltelevi.

 

Oi kun muistaisin tekoni,

puuhastelut pulmalliset,

jotka tei minä monille,

muille ventovierahille,

särjin, sotkin ja samalla

tunsin kummaa tyydytystä.

 

Synnyin ketkuksi ketale,

paikkaani ei mistään löydy,

kuljin kurjana kujilla

lusmuilen vain luuserina

olin hyödytön retale,

suuri harmi haitallinen.

 

Kasvoin tuosta tuhdimmaksi,

luonne karskiksi koveni,

kasvoin kurja kurjemmaksi

kuin ne entiset kaverit,

särjin, nussin ja satutin,

elin vailla voittajaani.

 

Yhä vauhti vain koveni,

litkin viinat viisahien,

tentut tyhmien imeksin,

pakkasnesteet myrkylliset,

litkut kaikista pahimmat,

lisää, huusi heikko mieli ,

himo sielussa supatti.

 

Tässä noutajaa odotan,

toivon Tuonen lautturia,

joka vie minut perille,

unhoituksen toivemaahan,

jossa ei kivut kivistä,

eikä raasta raatelijat.

Sinne lähdenkin halulla,

lainkaan vastaan laittamatta.