11. NOUSI MIEKKONEN MERESTÄ

Peto päätänsä ravisti,

pyrstöänsä pyöräytteli,

jykevin jaloin läheni,

liekit lensi sieraimista.

Väinö kiukuten kivensä,

ylös nosti lyödäksensä.

-

Peto karjahti rajusti,

ilkeästi möyrähteli,

hampaat hirmuiset, terävät,

narskuttivat jatkuvasti.

-

Mies viskasi kivellä,

järäytti järkäleellä,

otsaa keskelle osuvi,

turvan päälle tupsahtaapi.

-

Ei tuo vapauta pulasta,

pelasta ei pintehestä,

peto vieläkin lähemmäs,

hiljalleen on hiipimässä.

-

- Näin nyt loppuni tulevi,

päättyy kurja kuljeskelu,

poispa joudankin johonkin,

viraton näin vierimästä.

Tule kuolema kivutta,

saata kauas kultaisille

Manan raukoille rajoille,

tuvan Tuonen seutuville.

-

Nousi miekkonen merestä,

veden Veikko viileästä,

niskaan nuljuksen kipusi,

nousi hirmun hartioille,

sieltä saattavi sanoiksi:

-

- Mikä lienet lietolainen,

kuka kurja kummajainen,

outo matkaaja majaton,

meren kansaan kuulumaton.

-

- Oi sä Ahti aallonherra

meren julmetun jumala!

Olen täällä taivaltaja,

kehno kulkija arojen,

armadus tuo tuskahani,

anna tietoja minulle,

että pääsen pälkähästä,

tästä kummasta jamasta.

-

- Enpä tiedä tuollaisista,

monista sinun haluista ,

vaikeaa lie hallinnassa,

pitää taitoja jaloja

jotka tuovat taitajalle

vastuun valtavan povelle.

Tieto tuskaa vain lisääpi,

parempi kai kaikillekin

oottaa millaista tulossa,

Jumalien sallimana.

-

- Antaisit edes jotakin,

että voisin viisaammasti,

elellä tämän elämän.

Tietoa minä jakaisin,

taitojani lahjoittaisin,

muiden ihmisten hyväksi,

kaiken kansan kunniaksi.

-

Ahti mietti puntaroiden,

mitä Väinö on sanonut!

Onko riski liian suuri?

Homma karkaako käsistä,

hallinnasta äkkinäisen.