11. NOUSI MIEKKONEN MERESTÄ
Peto päätänsä ravisti,
pyrstöänsä pyöräytteli,
jykevin jaloin läheni,
liekit lensi sieraimista.
Väinö kiukuten kivensä,
ylös nosti lyödäksensä.
-
Peto karjahti rajusti,
ilkeästi möyrähteli,
hampaat hirmuiset, terävät,
narskuttivat jatkuvasti.
-
Mies viskasi kivellä,
järäytti järkäleellä,
otsaa keskelle osuvi,
turvan päälle tupsahtaapi.
-
Ei tuo vapauta pulasta,
pelasta ei pintehestä,
peto vieläkin lähemmäs,
hiljalleen on hiipimässä.
-
- Näin nyt loppuni tulevi,
päättyy kurja kuljeskelu,
poispa joudankin johonkin,
viraton näin vierimästä.
Tule kuolema kivutta,
saata kauas kultaisille
Manan raukoille rajoille,
tuvan Tuonen seutuville.
-
Nousi miekkonen merestä,
veden Veikko viileästä,
niskaan nuljuksen kipusi,
nousi hirmun hartioille,
sieltä saattavi sanoiksi:
-
- Mikä lienet lietolainen,
kuka kurja kummajainen,
outo matkaaja majaton,
meren kansaan kuulumaton.
-
- Oi sä Ahti aallonherra
meren julmetun jumala!
Olen täällä taivaltaja,
kehno kulkija arojen,
armadus tuo tuskahani,
anna tietoja minulle,
että pääsen pälkähästä,
tästä kummasta jamasta.
-
- Enpä tiedä tuollaisista,
monista sinun haluista ,
vaikeaa lie hallinnassa,
pitää taitoja jaloja
jotka tuovat taitajalle
vastuun valtavan povelle.
Tieto tuskaa vain lisääpi,
parempi kai kaikillekin
oottaa millaista tulossa,
Jumalien sallimana.
-
- Antaisit edes jotakin,
että voisin viisaammasti,
elellä tämän elämän.
Tietoa minä jakaisin,
taitojani lahjoittaisin,
muiden ihmisten hyväksi,
kaiken kansan kunniaksi.
-
Ahti mietti puntaroiden,
mitä Väinö on sanonut!
Onko riski liian suuri?
Homma karkaako käsistä,
hallinnasta äkkinäisen.
Kommentit