PUOLUKKAMETÄSSÄ

 

Kyllä syksy tää synkkä, tuskaa jo tuottaa

että kopolla kourin jo kevättä vuottaa,

kohta kuurassa maa sekä hyytääpi halla,

vaen totuus ei kummene valittamalla.

 

Siispä itte piti vaeltaa puolukkamettään,

kun en vappaaehtosta löytänyt kettään,

muovisankkoa pari pyörän tarakalla mulla,

marjakankaalla lienen, hetken polokasulla.

 

Puoli tuntia ajoin marjakankaita kohti,

vauhti oli niin kova kuin päästellä tohti,

mettätie oli kivinen, kuoppissa vettä,

vastus antoi vaan minulle yllykettä.

 

Hiki kaatui mun otsalta, poskia poltti,

väsyttääkki jo meinas, meni polvista holtti,

mutta minä olen sisukas suomalainen,

ärijä mies enkä mikkää pehemiä nainen.

 

Tulin sitten puolukkamettän laitaan

siinä puolukkaa tarpeeksi olla taetaa,

otin poemurin kätteen ja syvennyn hommiin

kattoen etten sotkeo jalakoehin ommiin.

 

Oli marijoja sankossa jo pohojanpeitto

kun tuntu että vuorossa oesi vejenheitto,

sepalusta mä kaevoen, sillon silimääni ossuu

kun nalle kattoo minua ja tassuillaan hossuu.

 

Ei se kaokana ollu, matkaa mittaan en ala,

mietin; nyt pijän rohoviilin matalana,

siksi hilijaa vae katon kun se murahteli,

jännityksestä syvän mulla mulijahteli.

 

Siinä särkiä paesteltiin muutama tovi,

karhu aatteli varmaan: eituo ruuaksi sovi

sitten pyörähti takasin mettän suojaan,

en palijo kaepuuta tuntenu, tuommoseen ruojaan.

 

Äänin hilijaisin hiivin mankelin luokse,

eihän rohkija mies sentään pakoon juokse,

mutta sitten kun pääsin pyöräni selkään,

mettään karijahtelin:- tuskin tuommosta pelkään.

 

Kun sitten kotia pääsin vaimo nyrpistää nennää,

jopa haisetkin kovin, elä piereksi ennää,

sillon itekki huomaan sen hirviän hajun,

nyt ymmärrän myös karhun käännöksen rajun.

 

Että jos sattuu karhu sua tulemaan vastaan,

siinä ei tarvii muuta.... kun ainovastaan

antaa kuonaaineita housuihin tulla,

karhu pakenee yhellä pierasulla.