7. SATTUI POLTTAVA SALAMA

Katsoi Impi ihmetellen

luonnon näytelmää jaloa,

nousi liekit hulmahdellen,

aivan taivasta tavoitti,

synkät pilvet painavina,

luonnon näytelmän ohitti.

Lumottuna neito seisoi,

jalat paikoillaan pysyivät,

tahto toivoi, järki käski,

vaan ei liikkunut kohalta,

tuomittu on neito nuori,

uhrin on ottava Jumala.

Ukko Suurin on Jumala,

kaiken maisen hallitsija,

katsoi ylle maan haluten,

uhrin vahvan neitokaisen,

että säilyisi säröttä,

kunnioitus korkeimmalle.

Ukko huomasi upean,

kauniin naisen kalliolla:

- Tuopa lieneekin sopiva,

uhri siitä varmuudesta

että muistaapi jokainen

maailmassa taivaltava,

että peljätä pitääpi,

Jumalaansa kunniottain!

Ukko kultaisen vasaman,

jouseen juoheaan sioitti,

tarkkaan tähtäsi täkynsä

osumahan syömeen neidon.

Jopa jännittyi jämäkkä

hopeainen jousenkaari,

lähti kultainen vasama,

matkalle surulliselle.

Aavisti jo neito nuori,

mikä kohtalo tulossa,

kyynel vierii poskellensa

huulet hehkuvat sanovat:

- Oi, mun ainut rakkaimpani,

oma kultani suloinen,

tiedän nyt on lähdön aika,

eron hetkeni lähellä.

Oi, kun oisin mielelläni,

sinun kanssasi elänyt,

lapsikatraan kasvattanut,

rakastanut vain sinua.

Mutta loppuni on tullut,

elo päättyvi minulta.

Poikasi mun rinnan alla

lähtee kanssani sinulta,

Tämä kurja kohtaloni,

näin on onneton osani.

Ukko antaa nuolen hurjan,

lävistää hyvän sydämen,

salamana turmelevi

rinnan valkean, verevän.

Taipuu kuoloon kaunis kaula,

varsi sortuvi solakka.

Neidon sielu siivet saapi,

lentää pääskynä aholle,

missä Väinö soitteleepi

sulo kieliä hyväillen.

Kuulee linnun laulelua,

saapi selville sanoman.

Viime viestin rakkaimmalta,

kolkon kuoleman sanoman.