12.

 

HILJENTYIVÄT LUONNON ÄÄNET,

koira ketjuissaan vikisi.

Kuului soitto sorjemmalta,

vielä kauniimmin kajahti,

etsi tiensä onkaloihin.

Meni kallion koloihin,

tavoitteli taivon kantta,

nousi pilvien lomahan.

Katsoi tuota ihmeissäni

kuinka soittimen palaset,

sädehtien särmillänsä,

jälleen ehjiksi tulivat.

Kultaa loisti soittimeni,

Hopeaa risa radio.

Jatkoi Väinö soittoansa,

kannel kauniisti helisi.

Tunteet tulvi mielessäni,

kyynel silmähän kihosi.

Nautin tuosta soitannasta,

sitä kuuntelin halulla.

Pistin kiinni silmäluomet,

siinä valveilla uneksin

kunnes loppui vieno soitto,

luonto rauhaansa palasi.

Uupuneelta vanhus näytti,

oli vaikea olonsa.

Sitten katseensa kohoten

ääni värjyen sanovi:

- Siinä sulle poikaseni

kalut menneitä paremmat,

kitara soi itseksensä,

kaiken toistavi radio,

käden noihin koskematta

sormiesi säätämättä.

Olkoot muistona sinulle

Kalevassa käynnistäsi.

Ihmetellen mietiskelin

kuinka kolhitut kaluni

jälleen soitti suopeasti.

soinnut sirkeät solisi,

nuotit nuoli sieluani,

olin onnesta sekaisin,

hervotonna naureskelin.

(jatkuu)