ERÄMAASSA.

Jokapuolella hiekkadyynejä nään,
jokapuolella tyhjyyttä huomaan.
Minä hehkuvan auringon armoille jään
helpotusta ei -varjon suomaa.

Minä eksyin erämaan aavikkoon,
minä eksyin, en löydä suuntaa,
Olen joutunut ojasta allikkoon,
tuska todellisuuttani muuntaa.

Jano kieltäni kuivaa ja kirvelee,
hiekka hampaitten välissä narskuu.
Korppikotkat jo ylläni lentelee,
odottaen milloin matkani loppuu.

Hätä valtaa mieleni kokonaan,
sydän huutaapi valitustaan.
Nuo äänettömät, mustat linnut vaan,
yhä jatkavat saalistustaan

Silloin huomaan aivan lähellä
keitaan jossa on elämän voimaa.
Siinä aivan lähteen äärellä
ei sieluni enään mua soimaa.

Mustat linnut on yltäni hävinneet,
minun nyt on hyvä olla.
Ovat matkani vaivat loppuneet,
tyydyn osaani sovinnolla!