ELOKUUNILTA:

Oli kalapia kuu ja elokuun ilta,
kaksi lempiväestä, ne Aapo ja Tilta.
He istuvat yhessä rannalla lahen,
haluavat olla siinä aevan kahen.
Aapo vilikasee Tiltaa kulumainsa alta,
alakuunpääsy tuntuu kovin hankalalta.

Sitten rohkasuksi hän rykäsee,
ja Tiltalta empien kysäsee:
-Ka , mitäpä Tilta oot uatellunna,
kun monesti oon sua suatellunna.
Joko viimennii oesi se mahollista,
ryypätä siitä rakkauvven pikarista.

Tilta punastuu hiukan ja kahtoo maahan,
sanoo sitten kaenosti:-Suahan , suahan.
Mutta yhen pusun vaen tännään suat,
niitä tuhulata ei , ne onki arvokkaat.

Aapo kätesä , Tiltan ympäri kietoo,
mutta enskerralla , ei hällä oo tietoo,
miten kunnon suuvelma vaihellaan,
että tunnetta oekijjaa koetaan.

Kömpelösti Aapo huulesa vie,
sinne missä Tiltalla huulet lie.
Nenänpäähän suuvelma ossuukin,
aivan turhaan Aapo kai hossuukin.

Sannoo Tilta:- Maltahan aevan vähän,
eihän tätä nyt sentään voi jättää tähän.
Otetaampas uuvelleen rauhallisemmin,
aivan totta ei ollut, jos äsken emmin.

Sannoo Aapo; -Ee tule tästä mittää.
kyllä harijotella tätä palijon pittää.
Mutta aamuun asti kun reenaellaan ,
ehkä pusutki suulle osumaan saan.