HAKKARAESESTA HERRAKSI


Oun pienen ikäni harhaellu,
iliman suurempaa arvonantoo,
kaekki konstini kyllä oun koettanna,
siemmentännä ja käättäny lantoo,
että minähi voesin hiukkasenkaan,
nostaa nokkoo ja röyhistee rintoo,
vuan aena oun joutunna ajelemaan,
matatalalla ja lähellä pintoo.


Toesinaan minä Herroja rassaelin,
moetin kaekkija ylimalakaan,
en arvanna että siitä tarttua voes,
suuri koukku mun takajalakaan,
tuskin ehin tajuaan ollenkaan,
en kerinnä loppuun asti pissiin,
kun jalat minun altani vetästiin
ja taalattiin herrahissiin.

Outin jatkotoemija vapisten,
keralla kulukukoerijen kapisten.

Syvän pamppaellen tässä yhä outellaaan,
ja kaekkeen valamiina ollaan,
Herranmerkit on kirijoehin leimattu
valaistusta on annettu pollaan,
hissi kunhan liikkeelle nykäsöö,
voep olla , Herruus nousoo tukkaan,
tosin voehan se olla niinki päen,
ettei merkkejä huomoo kukkaa.

Pitäsi tietysti piästä kurkistaan
miten oekeet Herrat käöttäytyvät,
mulla ei kyllä juhulakamppeita oo,
ja on nuo ennakkoluulot syvät,
vaen tuntusi näen äkkijä ajatellen,
viinapää mulla kestää kyllä,
vaekka en noessa käpälöeneissä
vielä herrojen tassoon yllä.

Tottakae sitä siihenki oppinee,
aenae on mulla semmonen tunto,
vuan se minnuu kyllä pelottaa,
miten kestääpi äijällä kunto?

Herrahissi nyt kiitää ylöspäen,
onneks´on mukana kaverit tutut,
on Timolla että Villellä,
joka saumaan mehevät jutut.
Korvamerkki jokkaesen korvassa
luopi yhteishengen niin syvän,
herrat helepolla saevat rinnalleen,
kähämintäporukan hyvän.