HEINO PILIKILLÄ.

Koston selältä kaukaa kantautuu,
kevättuoksuinen lempeä tuuli.
Lorvilla vielä kaamosta vietetään,
kuitenkin Heino korvissaan kuuli
kalamiehelle kutsun niin mieluisan
kätköistään etsii pilkin muutaman.

Jääkairan , kauan jo palavelleen
vajan nurkasta käteensä nappaa,
pilkkireppuun omatekoiseen
kuivalihhaa ja särkijä lappaa.
Sanelmaa sitten hellästi hallailee
sitten reppua pykälään mallaelee.

Koston rannassa Heino huomaa sen
kevät tosissaan kohta koittaa.
Aurinko jo kirkkaalla loistollaan
talvenvallan ankean voittaa.
Karvahatusta korvukset ylös päin
kairaa reiän jäähän äkkiä näin.

Heino jakkaran jäälle asettaa
siihen sitten jämysti istuu.
Ensin tietysti kuivalihaa syö
että saalistus hyvin onnistuu.
Muumilimsaa palan paeneeksi juo,
tiukan katseen sitten avantoon luo.

Heino pilkin heittääpi avantoon
sitä nykyttää kotvan aikaa,
monenlaesta loetsua höpöttää,
kalastushan on suurta taikaa.
Sitten tuntuupi siimassa nykäisy
Heinon kurkusta kuuluupi rykäys.

Kala valtava Heinon siimassa on
aivan reikää isontaa pitää
Heino jännityksestä hermostuu
rauhottava tabu nakata pitää.
Vähitellen kalan kuitenkin jäälle saa,
kummastellen hän sitä siinä katsastaa.

Heino aivan pelosta jäykistyy
kun puhumaan alkaa hauki
kala selvää suomea puhelee,
että Heinolla suu jää auki.
Heino kuulee sen kuinka hauki on
lumottu prissessa onneton.

Kala sanoo: kun mua suutelet
hetikohta lumous haihtuu
ja hauki kiiltäväsuomuinen
kohta nuoreksi naiseksi vaihtuu.
Heino alkaa kalaa jo pussaamaan,
ja syleilee kalaa innoissaan.

Heino havahtuu omassa vuoteessa
kun tyynynkulmaa hän nuolee,
hän murehtii tuota jo harmissaan
kun unelma naisesta kuolee.
Sitten kääntää kylkeä hymähtäen
-enpä saanut halata naista en!