Elonmerellä venhoni purjehtii,
vaahtopäisinä aallot ryntää.
Kovin syvällä venhoni nyt jo on,
se meren aalloissa uraansa kyntää.
Jälkeen jää aivan pieni vana vain,
jonka seuraava aalto jo peittää .
Kun vesimassat nuo armottomat
minun pienoista purttani heittää.

Katson aavalle, meren myrskyisen,
joko näkyisi taivaanrantaa.
Joko myrkyiset pilvet, sateineen,
päivän kirkkaasti paistaa antaa.
Mutta näkyy vain pilveä synkeää,
joita raivoisat tuulet ajaa.
Ja aallot merellä yltyy vaan ,
 niillä ei mitään määrää ei rajaa.

Kun epätoivo jo valtava on,
näen merellä pienen saaren.
Kun nostan katseeni huomaan sen,
yllä kaartuvan sateenkaaren.
Minun rakkaani varmaan on saari tuo,
sateenkaari on rakkauden valo.
Joka kuumana rinnassa loimuaa,
kuin hehkuva, polttava palo.

Niin laantuu myrsky ja suojaisaan,
pääsen lapsuuden poukamarantaan.
Kevät tuulosen tuoksussa tuntea saan
kun aallot rauhoittuu valkeaan santaan. 
Niin hyvä mun tässä nyt olla on
kun purteni poukamaan ohjaan.
Olen oman reittini kiertänyt
ja nyt jalkani ylettyy pohjaan.