Ensimmäinen runo
Mulla pukkaapi haluja,
himottaa niin helevetisti,
alakaakseni juttelehen,
selittämmään sattumia,
jotka mieleeni tulevat,
muistin päältä pyörähtävät.

Sanat suustani sulavat,
puhheet paksut putoelevat,
päälle kieleni tulevat,
hampaelleni hakkeutuvat.

Kaverini kunnollinen,
sinä verraton vekara,
ylimmäenen ystäväni
sinä taetava toveri!
Tule kanssaen laolamahan,
virttä uutta veisaamahan,
kun nyt kimpassa olemme,
porukassa juttelemme.

Harvoen näämme toesiamme,
pitkän päästä tappaelemme,
näellä teillä, tanterilla,
Pohojanperällä kovalla..

Käsi kimpassa olemme,
lomitusten lyyään sormet,
että lähtee laolu kaonis,
parempi kuin koskaa enne.

Että kuulee nuoret neitit,
pojat keskenkasvusetki,
näitä virsiä vireitä,
laatuisija laulelmia.
töestä tolokun Väinämöisen,
puuhista tuon Joukahaisen,
muunki sakin sekalaesen,
porukan niin kummallisen,
tuolla Ranttilan rajolla,
Siikajojen maesemissa.

Isä näetä laoloe ennen,
kirveen vartta vuollessansa
äeti aena hyrrytteli,
keherätessä villojansa,
sukkalankaa laatiessa,
taekka paetaa parsiessa.

Noeta kuulin poekosena
tuskin poloven korkuisena,
maetopartana, polona,
kalijapullon korkusena.

Samposta värsyjä satoja,
ei Louhi vailla lausehia,
kuoli virsihin Vipunen,
leikinlyöntiin Lemminkäinen.

Onhan muitakin runoja,
värsyjä niin maenijoeta,
joeta kulukenu muassa,
tarttunu tien pientareesta,
kanervista korjaeltu,
vesan vierestä vejetty,
päästä heinän helepotettu,
tienraetilta kerätty,
paemenessa käyessäni,
lehemäpoekana elläessä,
mettäesillä maesemilla,
kultaesilla kunnahilla,
mustan Muurikin perässä,
kera Kirjon omapäesen.

Vilu mulle aeheet anto,
saje saatteli säkeitä,
tuulet toesen säkeen toevat,
kuuset kuiskivat sanoja.