Taas ollaan menty vuorokausi kevättä kohti. Mataa tämäkin talvi mennä iliman suurempaa hämminkiä. Kohta pikkulinnut laulaa hävittömijä ja Pukramonjärvestä lähteepi jäät.

Onhan melekeesä itestään selevää, että ei se ikkuinen kesä ole vieläkään tulollaan. Mutta antaapahan pikkusen vaihteluva tähän immeisen elämän kurijuuteen.

Ven kylläkae se on jokkaisen kynnettävä se oma sarkasa. Kyllähän monella on aura niin hyvässä kunnossa, että jälki on siistiä ja moitteetonta. Mutta monella se jälki on röpelöistä ja silmä sairastaa kynnöstä katsellessa.

Vaen omalla kynnöksellään se ite kuki koettaa renkkasta tämän elämänkynnöksen loppuun. Lopputili tulee ennemmin tai sitten myöhemmin. Lomautuksia ei tunneta.

Että kuntämään tässä. Oiva