Nukkepoika Kutku-Mikko,<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

pihannurkassa makasi.

 

Yksin aivan hyljättynä,

 

surumielellä murehti.

 

Haalistunut paita päällä,

 

housut harmajat hajalla.

 

 

Kutku-Mikko pohti tuota,

 

sitä mielessään murehti:

 

-Kun ei läsnä ystäviä,

 

kavereita ei keralla.

 

Yksin täytyy aina olla,

 

orpona syrjässä lojua.

 

 

Oli ilta toukokuinen,

 

ilma kaunis ja mukava.

 

Kutku-Mikko maasta nousi,

 

nukesta tuli elävä.

 

Katsoi nappisilmillänsä

 

tilannetta tarkasteli.

 

 

Kutku-Mikko tielle lähti,

 

ajokaistalle käveli,

 

housut hirmu ryppyisenä,

 

hattu kauhean kurainen.

 

Eipä tuosta piitannunna

 

eteenpäin heti halusi.

 

 

Tuli auto tietä pitkin,

 

kumit kummasti suhisi,

 

tajunnut ei Mikko-rukka,

 

ylitse mikä suhanti?

 

Makaa tiellä Kutku-Mikko,

 

oli kohtalo katala.

 

 

Eipä ystävää tavannut,

 

kohdannut ei kumppaneita.

 

Paljon kauniimpi pihalla,

 

mitä auton pyörän alla.

 

Kyllä sattuikin suruksi

 

nuken pienen riemuretki.

 

31.1.2002.op.