SYNKKENI JO VÄINÖN MIELI

 

Synkkeni jo Väinön mieli
tuska raapaisi syvältä,
eipä tiennyt kuinka olla,
miten murheensa kokisi.
-
Istui siinä nuori Väinö,
menetystänsä surien,
kuivin silmin, kyynelittä,
katsoi kauaksi, vapisten.
-
Hyppää siitä seisomahan,
vihan vimmoissaan muristen.
Ottaa kainon kantelensa,
lyö sen pirstoiksi kiroten,
katsoo kohti taivahia,
nostaa nyrkkinsä nyreän:
-
- Sulle kaikkeni kokosin,
kauneutta paljon annoin,
koitin kanteleen sävelin,
antaa muille muistamista!
Mitä palkaksi minulle?
Riistit multa rakkaimpani.
Olet julmettu Jumala,
Ukko Suuri kaikkivoipa.
Miksi raastoit kumppanini,
miksi rakkaani teloitit?
Oisit mulle lennättänyt
julman nuolen rintahani,
pannut pirstaksi pahaisen
miekkosen näin mielettömän.
Enää koskaan en yritä
saada naista rinnalleni,
tästä harmaaksi hajoan,
ukkeliksi kohta koidun!

 

Eipä kantele helissyt,
kuulunut ei vieno soitto,
tuollä Väinölän ahoilla,
peratuilla pelloillansa.
-
Väinö murhettaan murehti,
tuska tunki paidan alle,
päässään hopeiset hiukset,
parta vielä harmajampi.
-
Ukko katsoi Väinön mieltä,
oli toivoton tilanne.
Apeana valvoo miesi,
suuri soittaja surussa.
Eipä kasva kaunis vilja,
korsi korskea ylene,
viljavilla vainioilla,
noilla Väinölän ahoilla.
-
Kuluu päivät, vierii viikot,
kuutkin vuosiksi venyvät,
vielä valvoo valju Väinö,
murhe mielessä mukana.

 

Ukko Suuri kaikkivoipa,
antoi voimia vähäsen,
pani Väinön etsimähän,
siementä hyvän elämän.
-
Nousi Väinö vuoteeltansa,
olkipatjalta yleni.
Aika tehnyt tehtävänsä,
nuoruus kaikonnut kehosta.
-
Lähti tuosta kulkemahan,
etsi tietäjää totista,
jolta saisi pullollisen,
juomaa tuhtia tulista,
joka poistaa murhemielen,
surun saattavi mäkehen.