MAALISKUUN KUKKA.

Vielä peitti peltoja hanki , jää

vielä viimaiset vihurit kulki.

Minä kaipasin kovasti ystävää,

joka ois tuonut tunteensa julki.

Mutta hyiset viimat vain vinkuivat

ja myrkyiset tuulet riehuivat.

　

Minä katselin pihalle yksinäin,

näin hangesta nousevan kukan.

Minä annoin sen hiljaa isota,

ja nauttia sydänrukan.

Sitä pohjoisen tuulilta suojelin,

sitä kämmenen suojassa lämmitin.

　

Minun jäätyneen sieluni sulamaan,

oli saanut tuo ihana kukka.

Kevään lempeän tuulen vihdoinkin,

sai tuntea mun sydänrukka.

Kukka lämpöä hehkui ja poltti niin,

että luulin tulleeni taivaisiin.

　

Mutta tuulipa kääntyi pohjoiseen,

se toi yöllä pakkasen, hallan.

Suuri pelko oli jo sielussain,

silloin saanut jo mahdin ja vallan.

Minä kukkaa suojasin, peittelin.

peloissain sille hyvästiä, heittelin.

 

Kun aamulla riensin ikkunaan,

näin kukkani lakastuneen.

En olisi saanut milloinkaan,

sitä jättää ja vaipua uneen.

Nyt mä itken kukkani kuolemaa,

niin kaunista en nähdä koskaan saa.