PEIKKO & KEIJUKAINEN.

Oli kerran, kauan sitten,
taikametsä niin sakea.
Kuuset huojui kaunihisti,
hongat hienosti humisi,
kesätuulen henkäillessä,
ilta-auringon valossa.

Tuli pieni peikkopoika,
metsän tummuvan sisästä,
näki pienen keijukaisen
tantereella tanssimassa
metsäkukkien seassa,
kuusten suurten varjostossa.

Peikko pikkuisen pelästyi,
koski silmiin katsellessa,
tuota keijua somaista,
hopeisena hohtavaista.
Kovin kirkkaana kajasti
peikon silmiin sievät siivet.

Ilmava kuin linnunhöyhen,
kuni haahkan untuvainen,
oli keiju niin keveä
niityn päällä liidellessä.
Päivän mennessä levolle,
säihkyessä viime hehkun.

Peikko keijuhun rakastui,
katsoi päätä kallistellen
keijun tanssia, hamuten
pientä keijua sylihin.
Sanoi peikko jo sipisten:
-Oi, oi kaunis keijukainen
tulethan minun omaksi?
Sua lempisin jalosti
luolan lämmössä hyvässä!
Herkut sulle parhaat toisin
sienet, sammakot ihanat.

Kuiskaa keiju kyynelsilmin:
-Enhän siellä voi asua,
pimeässä kuolen kohta,
valossa on vain eloni.
Täytyy mennä nyt takaisin
viime hehkun saattamana
tuonne auringon tupahan
valon suuriin kartanoihin.

Itki peikko ja pimeä
otti kuuset kainaloonsa.
Peikko luolaansa vaelsi,
pettymystä purkamahan.
Näinkin sattuvi monesti,
tapahtuupi tummuneessa,
taikametsässä isossa,
satumaassa matkatessa.