KARHUPERHEESSÄ TAPAHTUU.

Karhuperhe käyskenteli
tuolla kaukana salolla.
Suuren järven rantamalla,
vaaran varjoisan kupeella.
Koti niillä kuusen alla,
linna mahtava majailla.

Isä-Karhu, Äiti-Karhu,
kolme pentua keralla.
Isoveikka on Hökäle,
toinen pienempi Pökäle,
sitten vielä viimeisenä
karhutyttönen Hunaja.

Äiti-Karhu niin äkäinen,
kiukkuisena marmatteli,
puurokattilaa ravisti,
lapsillensa voivotteli
kun ei maistu kaurapuuro,
eikä syöminen huvita.

Isä-Karhu möyrähdellen
alkaa lapsille sanella:
-Jos ei kämmenet lapioi
ruokaa suuhun sukkelasti,
täytyy miettiä tehokas,
konsti ennen koittamaton.

-Kuulehan sinä Hökäle
olet aivan aikapoika!
Vielä kehtaatkin kitistä,
joutavia juonitella.
Pistä poskehen sapuska,
että päivä jaksetahan.

-Entäpä sinä Pökäle?
Lopeta se värkkäilysi,
etpä pääsekään kalalle,
järvenrantaan onkimahan.
Nostelehan nyt nätisti,
aamupuuro naamariisi.

-Entäs huitukka Hunaja
nyt ei aikaa kepposille,
pöytään siitä nyt sirosti,
puuronsyöntiin sutjakasti.
Pääset varmasti mukahan
onkilierot tonkimahan.

Jopa syötävä katosi,
häipyi puuro kattilasta.
Äiti-Karhukin hymyili,
Isä-Karhu naureskeli:
-Kyllä arvasin tarinan,
oikeaksi oivaltelin.

-Kun on mielessä mukava,
tehtävä tuo tarpeellinen,
silloin maistuupi makea,
kaurapuuro mansikalta.
Nytpä kaikki nyt menoksi,
suurta lohta narraamahan.