KETTU KETKULAN HUIJAUS.

Jussi Jumpero menossa
oli metsätietä pitkin.
Oli lähtenyt kotoa,
ensikerran yksiksensä.
Suuri maisema edessä,
pelko Jussin rintaa raastoi.

Kerran hyppynsä hypähti,
kuunteli ja tutkisteli,
joko harmaana vilahti
sudenturkki männikössä.
Varmaan jossakin kahahti!
Joko jäljillä on kettu?

Jussi Jumpero vapisi,
päänsä työnsi pensaan alle,
joko turma nyt tulisi,
joko hampaat raatelisi?
Taasen rauhoittui toviksi,
kerran loikkaa Jussi-parka.

Kettu Ketkula tulossa
hämäriltä retkiltänsä.
Reppu painava selässä,
kassi suuri kainalossa.

- Minnekkäs pupu menossa,
kunne Jussi kulkemassa?

- Peloittaa mua poloista,
kauhistavat metsän äänet.
Vanhemmat ajoi kotoa,
nyt en tiedä minne mennä!

- Mitäs tuosta nyt murehdit
lähde Jussi seurakseni,
minun luola on mukava,
siellä lämmin ollaksesi.

- Jospa vainoat minua
isä on siitä muistuttanut!
Aina Ketkulaa kavahda
hän vie varmaan surmansuuhun?

-Mitäs turhia murehdit
ystävänä annan sulle
kodin lämpimän, mukavan
kaikinpuolin kunnollisen.

Jussi Jumpero poloinen
otti turvan Ketkulasta,
hyppi nöyrästi perässä
pian saapui luolan suulle.
Kettu Ketkula kumarsi
oven vankan aukaistessa:

- Käyhän kuomani majaani
herra Jussi Jumperoinen,
saavu torppaani sisälle,
tuloruuat valmistamme.

Jussi Jumpero sisälle
astuu pirttiin sotkuisehen,
kettu häijysti hymyillen,
oven nappaa reikelihin.

Jussi Jumpero poloinen
huomaa tulleen narratuksi.
Nauroi Ketkula kamala,
pahoin sattui Jumperoisen,
joutui Ketkulan patahan,
luotti liikaa veijarihin!