Mari ei ollut koskaan nähnyt Lilyllä sellaista ilmettä, eikä olisi
toivonut koskaan näkevänsäkään, ei Lilyllä eikä kenelläkään
toisellakaan. Hän oli aivan harmaan kalpea. Shokissa.
Verta ei näkynyt missään, mutta sitä oli varmaan paljon siellä, missä
sitä ei olisi pitänyt olla. Pienenä purona sitä norui Karin suupielestä
valkoiselle poolopaidalle, joka oli työnteosta likainen.
Kari piteli kouristuksen lailla naulapyssyä kädessään, kuin olisi pian lähdössä jatkamaan töitään. Mari huomasi ajattelevansa merkityksettömiä asioita. Oliko se elimistön puolustusmekanismi järkytystä vastaan?
Kari makasi silmät auki, mutta hän ei vilkaissutkaan yllä olevia
morsiamensa kasvoja, vaan katsoi suoraan Mariin. Mari ei liikahtanutkaan. Kari puhui hänelle sanomatta sanaakaan. Mari nyökkäsi hiljaa, ja Karin silmät sulkeutuivat kuin ne olisi painettu kiinni.

Lily heittäytyi Karin päälle. Hän repi puserosta ja mistä kiinni sai. Hysteerisesti Lily huusi:

- Kari, oma rakkaani sinä ei mennä pois!

Lily suuteli ja hyväili Karin kasvoja. Mari ei oikein tiennyt oliko se hyvää teatteria vai tunsiko serkku jotain menettäneensä jotain korvaamatonta.

Penan auto nousi Lehtisen kartanolle. Autosta astuva Pentti oli vanhentunut viime näkemän kymmeniä vuosia. Maahan tuijottaen Pena käveli, hartiat lyyhistyneenä Karin luo. Ambulanssin miehet olivat tutkineet Karin, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Ambulanssin mies tilasi ruumiinkuljetus auton paikalle. Itse he poistuivat kuljettamaan sellaisia joissa henki vielä pihisi.