KUTKU-MIKKO SEIKKAILEE

Nukkepoika Kutku-Mikko,
pihannurkassa makasi.
Yksin aivan hyljättynä,
surumielellä murehti.
Haalistunut paita päällä,
housut harmajat hajalla.

Kutku-Mikko pohti tuota,
sitä mielessään murehti:
-Kun ei läsnä ystäviä,
kavereita ei keralla.
Yksin täytyy aina olla,
orpona syrjässä lojua.

Oli ilta toukokuinen,
ilma kaunis ja mukava.
Kutku-Mikko maasta nousi,
nukesta tuli elävä.
Katsoi nappisilmillänsä
tilannetta tarkasteli.

Kutku-Mikko tielle lähti,
ajokaistalle käveli,
housut hirmu ryppyisenä,
hattu kauhean kurainen.
Eipä tuosta piitannunna
eteenpäin heti halusi.

Tuli auto tietä pitkin,
kumit kummasti suhisi,
tajunnut ei Mikko-rukka,
ylitse mikä suhanti?
Makaa tiellä Kutku-Mikko,
oli kohtalo katala.

Eipä ystävää tavannut,
kohdannut ei kumppaneita.
Paljon kauniimpi pihalla,
mitä auton pyörän alla.
Kyllä sattuikin suruksi
nuken pienen riemuretki.