Haettuaan kahvinsa poliisit istuutuivat lähelle kaljaseuruetta. Miehet istuivat punakkana pöydässään. He loivat uteliaanoloisia katseita poliisien pöytään. Kovin humalaisilta he eivät vaikuttaneet. Rauhallisesti vaan suorittivat, elämäntyökseen ottamaansa tehtävää, kaljanjuontia.

- Anteeksi! Mutta voiko teistä kumpikaan neuvoa mistä lähtee tie semmoiseen paikkaan kuin Karhukaarto.

- Kyllähän se tiedetään. Tuolla kohta on risteys jossa viitta osoittaa. Siis kun ajatte vielä pohjoiseen. Tie vie Karhujärven rannalle. Se on täyttä erämaata. Ei siellä ketään edes asu. Salametsästäjätkö on hukassa? Toinen miehistä uteli.

- Antti! Älä sinä poliisille puhu valheita. Poliisille ei saa valehdella. Asuuhan siellä mökissään se Rykyn Kaisa. Eikä varmasti tule ihmisten ilmoille vapaaehtoisesti, änkytti selvästi enemmän humalassa oleva mies.

- Ahaa! Häntä juuri etsimme. Olisi hänelle asiaa. Millainen sinne on tie?

- Tavallinen metsäautotie. Hyvässä kunnossa oli ainakin viikko taaksepäin, kun kävin mopolla järvenrannalla.

- Kiitos olipa hyvä tuuri kun tiesitte asian. Säästyi etsinnältä, Pesälä sanoi samalla nousten pöydästä. Soini seurasi uskollisena kintereillä.