Kun joskuskaa kehutaan. Se rassaa syvämmen peräkammareita ja antaa uusia voemmija kestää näetä elämän paskasia puolija. Niin ku ylleistä vitutusta ja muuta semmosta joka perkeleesti ottaa aevoon.

Tietenniihän kaekki on yksilökohtasta, Joku luja hermonen ei joo moksiskaa vaekka sille sanos päen naamaa tottuuksija. Naorelee vaen ja oottaa lissäää. Kun taas semmonen itteesäki suuttunu, ei kestä jos isosti pierassee. Saattaapa jo tuhunupäästöstäki metelin nostaa.

Peräti vaekija on semmosen immeisen kanssa olla kanssakäömisissä. Ei tohi kysyä mittää, ei sanua mittää. Ja siitähän se varsinaenen hämminki nousee jos pikkusen luuvitosella puhuttellee. Ei voe muuta kun ihimetelle, että joku voe niin vähästä nokkautua, saattaapa jopa polliisin...

Onhan peräti riemullista, jopa onnellista jos puhe kohtuuvella mennee perille. Ettei aena tarvii mielipijettään aevan vänkällä ilimasta. Seon varsinkin ikävää, että mielipitteen perillesaaminen vaatii kättä pitempää. Vaen mitähän änkejjää vastaan.. Siinähän on valittavana kaksi yhen mukasta tietä. Omaksuva tae panna hanttiin.Myötämielinen asenne antaa aena tulosta.

Tietysti ympäristövaekutukset pittää sanansaatossa ottaa huommijjoon. Kuten kohteen koko ja ulukonäkö ynnä luonne. Se saatana pieniki äijä saattaa olla ärhäkkä jos ei tarpeeksi hyvin satu. Se tietenki on surullista jos tiedonvastaanottaminen on niin vaikijjaa, että se pittää nyrkillä viijä perille. Siinä saattaa paitaki revetä ja rinnukset ryöttyvä verreen. Vaen mitäpä ei uskonu! -O-