ESIRUNO<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Enhän mie poloinen poika

miesi varrelta matala

tohdi käydä taisteluhun

runokilvan koitteluhun,

näillä surkeilla eväillä,

mitättömin valjaineni.

 

Mikä ratsussa vikana?

 

Vaikka ratsuni ravakka

kuopii, hirnuu tallissansa.

Hepo mielisi menoihin

kovimpihin  koitoksihin.

Kun vaan ohjastaa osaisin,

sopivasti suitsitella.

 

Tässäkö se  pulma juuri?

 

Mutta selkään kun yritän

heittää herja hietikkohon.

Suistaa  miekkosen  murahan.

rutakkohon  runteleepi.

Tai  jos  kaulasta silitän,

lempo näykkii leuallansa.

 Myöskin  korvansa koreat

lerpallensa lupsauttavi.

 

Arvokas on humma sulla!

 

Onhan kultaiset kaviot,

hopeaiset  harjaksensa.

Silti siipensä sirommat

eivät kestä  koitoksissa.

Toiset, tammatkin, tasaiset

korkealla kurvailevat.

 Minun kaakkini kamala

pysyy maassa vatsallansa.

 

Vielä keinoja kehität?

 

Minkä tuolle nyt tekisin?

Kuinka saisin  suuremmaksi

siivet saakelin sivakat

korkeuksiin kurkottavat .

Tuonne  aurinkoon ajaisin,

kultapalloon ratsastaisin.

Tämän ratsuni ravakan,

konin maassa piehtaroivan.

 

Mutta jos sulat sulavat?

 

Mitäs siitä marmattaisin?

Siivet uudet  kai rakennan,

sulat pistän  paikoillensa.

Laitan lankusta laveat

siivet suuret, kestävämmät.

Kesto puuta  kelpuuttaisin,

honkaa paksuinta peräti.

 

Sitten tervalla sivelen

höyhenissä pyörittelen.

 Jopa näyttäisi hyvältä

siivet aivan aidommilta?

 

Antaahan ajan kulua.

 

Mitäs tässä  tuskailen,

konin kuntoa  kiroan.

Menköön  matkoihin mokoma!

Ostan  hienon härrävärkin

jolla taivaita tavoitan.

Nousen päälle pilvipeiton!

Sieltä katselen kaverin

kamppailua humman kanssa.

 

1. JOPAS LAULULLE RUPESIN

aloin vääntää virsiäni.

Värssyn vaikean vetelin

väliin lauloin lempeämmin.

Joskus rokkia repäisin,

räppiäkin rämpyttelin.

 

Kovin kauniisti helisi

kitarani soinnahteli.

Oli korkeat volyymit

tehot aivan tunnottomat.

Jyske kaikuikin kylille

kumahteli kortteleihin

Kaiku vastahan valitti

viskoi soinnut kallioista.

 

Eipä soitosta tykännyt

kylän miehet mieliväiset.

Tuosta tiuskivat topakat

vanhat naiset marmattavat.

Mielet myrkytti tytärten,

kiukustutti poikapuolet.

 

Päätin lähteä kylille

jossa soitto siedetähän

Jossa löytävät sävelet

paikan sieluin syövereissä.

Menen laulamaan ajassa

jolloin kulki Väinämöinen,

siellä pitkillä pihoilla

Kalevalan kankahilla.

 

Aikavärkin rustaelun

silloin laatuisan aloitin.

Teinkin hienot härrävärkit,

huippu hommelit kyhäsin.

Laadin siihen nappuloita

sekä viljalti vipuja

Joista  voisin näppäellen

vuosia matkustaa satojen,

tuhansien tuolle puolen,

kun on siihen aika kypsä

hetki reissulle sopiva

 

 

 

2. KONEEN PIILOHON PANINKIN

odottamaan siihen asti

kunnes seudulta katoan,

matkaan muille maisemille,

aikaan vanhojen, vakaiden .

 

Syksy synkeä soluvi

jälleen näille maisemille.

Kylmin tuulin taas tulevi

työntää  hyiset lonkeronsa

joka soppeen ja syvälle,

aivan sielun syövereihin

 

Mitä keinoja kehitän?

Miten jaksan ponnistella

läpi synkeän, pimeän,

lohduttoman  syksyn synkän.

 

Otan ratsuni rajuimman ,

valjastan  sen vaskivöillä.

Panen parhaimman satulan

selkään humman hirnahtavan.

Vielä voiteita vähäsen

sivelen sen kinkereihin,

että luistavi  lujemmin

lento suurille saloille.

 

Mihin miekkonen menossa,

kunne kulkee ratsastaja?

Luuskan  lauhkean selässä

ohjaksissa  kurjan kaakin?

Tuota kuomani kyseli,

tiedusteli tuttavani.

 

Menen missä  käyskeleepi

virren vetreän takojat.

Missä kaikuu kaunis sointu.

Jossa poljento upea.

Menen sinne laulamahan

panen  biisiä pinohon

suollan soljuen säkeitä.

 

 

3.PÄÄTÄ PUISTELI TOVERI

kummasteli kaikitenkin,

humman kuntoa kirosi,

ratsastajaa siunaeli:

 

 - Voihan lempoa konia,

lempeätä lerppuhuulta!

Tuollako pilvihin posotat

korkealle kannustelet?

Salli nauraa mun vähäsen,

hörähdellä hilpeästi.

 

Tuota kuuntelin kivulla

seikkaa mietin mielessäni.

Katsoin hummaani jaloa

ratsuani riehakasta:

 

- Mikäs rassaapi rajusti

tuskan tuottaa tuttavalle?

Jos lie vanha, niin vireä.

Jos lie harmaa, niin korea.

 Kyllä tällä ratsastelen

taakse pilvien punaisten.

 

Katsoi kauhulla  ketale

kurkisteli kahtapuolen.

Johan saatteli sanoiksi:

 

- Entä sitten ratsastaja?

Miekkonen tikun pituinen

varusteetkin niitä näitä

kaikki vaatteesi resuiset!

Kuinka selvitä voi tuolla,

taivaan tuulissa rajussa?

 

Tuohon vastasin varoen:

 

- Itse raivaan tuuleen tieni.

Itse reittini valitsen.

Itse hoidan hummaseni.

Itse varmistan varani.

Vaikka varrelta matala,

voimiltani heiveröinen,

silti ponnistan  pirusti,

kalliolta lentoon lähden

 

Silloin potkaisi heponi!

Hiukan vaappui veikeästi,

kohta pilviä tavoitti

itse istuin suitsemissa.

Tuulet korvissa vihelsi,

vinkka tukkaa tuiverteli.

Suunnistin  sekaan sumujen,

poutapilven lonkeroihin

 

4. AIKAVÄRKIN VARMISTELIN,

väännin viisarin vinohon.

Panin päälle suunnistimen.

Painoin nappia nätisti,

pylpyrääkin pyorittelin.

 

Kiisin tuolla pilven päällä,

lisää vauhtia keräsin.

Vinhemmin ja vauhdikkaammin

kiersin palloa kerältä.

Vuodet vieri vierustalla,

ajat ankeat ohitin,

kunnes saavuin taipaleella

noille seuduille hyville,

Kalevalan kankahille.

 

Jarrut lentoa rajoitti,

päättyi taival vaivalloinen.

Maahan ratsuni rajasin,

suitset solmin sutjakasti,

niputin narut napakat.

Päästin ratsun laitumelle,

humman harmajan kedolle.

Itse katsoin  kartanolle,

Väinölän pitkille pihoille.

 

Kyllä kauniita olivat

Väinölässä  rustaukset.

Oli vainiot komeat,

komeammat honkametsät.

Tuota katselin ilolla,

katselin ja kummastelin.

 

Nousin tuosta jo pihalle,

kohottelin kartanolle.

Koira katseli kopista,

luskutteli leukojansa.

Jopa haukahti  hutale,

loiruhäntä  murmahteli.

Tuoko turmana minulle,

pienoiselle poikaselle?

 

Ovi kirkuen kolahti,

uksi vahva vingahteli

miehen tullessa  talosta,

poistuessa pirtistänsä .

Vakain  keinuvin askelin

kepin kanssa  kopsutteli,

kunnes  luokseni pysähtyi.

Katsoi silmin sikkaraisin

kauan katsoi ja kysyvi:

 

Kuka lienet miehiäsi ?

Mikä maaton mierolainen?

Mitä etsinet  avuton,

miksi kuljet rauhatonna?

 

 

5 KATSOIN VAITI VANHAA MIESTÄ,

ukkoa hetken silmäelin.

Tuoko suuri Väinämöinen?

Tuoko tietäjä salojen?

Katsoin äijää ällistellen

joka puolelta tapitin.

Sitten  lausuin lauhkeasti,

äänin lempehin puhelin:

 

- Ootko vanha Väinämöinen,

suuri tietäjä totinen?

Sulla suuri laulun mahti,

taito virsiä vedellä,

säveliä sorvaella?

 

Lienen kuullut kummiasi

lueskellut toimistasi,

tarkoin tutkinut tuhannet

opuksetkin oivalliset.

 

Etpä kaksinen kaveri,

vanha ukko käppyräinen,

hautaan kaatuva mokoma,

höperönä harhaileva.

 

Sanoi ukko jo sanansa,

vatuloitsi vastimensa:

- Mikä lienet mies mitätön,

poika polven korkehuinen?

Revit suutasi rumasti,

läpeäsi läpsyttelet.

 

Olen ehkäkin matala,

varreltani vaatimaton.

Mutta tänne nyt livahdin

kokeilemaan kuntoasi.

Loppuu laulelut sinulta

höperöltä huppanalta

 

Mulla mahtavat masiinat,

laulukoneet laadulliset.

Löytyy kännykät kätevät,

tietovärkit tarpeelliset,

Jos ei riittäne sinulle,

vielä löytyy sähkömyllyt.

Sampo surkea vekotin,

lapsellinen leikkikampe.

 

Meillä valtatiet leveät

peltiratsun porskutella.

Jopa lentäen perille

vienee  lintu liitäväinen.

 

Volahti vain Väinön virsi,

ukko laululle rupesi!

 

6. UKKELI KURKKUA KAKISTI,

hyrähteli himpun verran,

huulet huulia tapaili,

silmät kiinni sirritteli,

kunnes äkkiä älähti,

siitä lähti vieno virsi.

 

Tuota kuuntelin halulla,

katsastelin ympärille.

Panin merkille metelin

joka kuului kuusikosta.

Kuulin koskien solinan,

tuiverruksen tuiman tuulen

 

Ei vaan laulussa tehoa,

virressä vahvaa vaikerrusta.

Pysyy paikallaan pytinki,

eikä leimahdus sokaise.

 

Tympäisi jo sievä soitto,

sävel hento ja sorea,

Väinö lauloi hurmiossa,

ukko kiihkosta hytisi.

 

Nostin kouran kiukkuisena,

raajan kiivaasti kohotin.

Sanoin tuolle laulajalle,

sanan muutaman valitun:

 

- Jo on sulla biisit kummat,

laulut verkkaiset, vetelät.

Enpä jaksa tuota kuulla,

moista surkeutta kokea.

Mihin heitit kanteleesi,

mihin mahtisi upotit?

Tuollaisia laulaa naiset,

eivät miehet ensinkänä.

 

Otin laukkuni leveän,

pengoin tuota touhuissani

kunnes pohjalta peräsin,

stereoni teknilliset.

 

Niitä hetkisen viritin,

volyymin kai vahvimmalle.

Sitten raisusti räjähti

rokki raisu kuuluville.

 

Vielä paineita paransin,

otin sähkösoittimeni,

sitä rämpytin rajusti,

sormillani soinnuttelin.

Panin taitoa, tehoa,

vanhan miehen kummastella.

 

 

 

 

7. VÄINÖ SORMILLA SOJOTTI,

kaikui kauas rokki, jyske.

Kiiri soittimen räminä

vedin biisit hurmiossa

Räppiä rempseää revitin,

soitto kaikui kallioissa,

melske metsässä mahoton,

huojui kuuset hurmiossa.

Männyt muhkeat mureni,

koivut seisoi hiljaisina,

haavat hiljalleen havisi.

 

Sanoi Väinö vetkutellen,

pilkkamielellä puheli:

 

- Mikä lieneekään meteli,

paholaisen soinnuttama?

Tuo ei soittoa somaista,

lauluakaan laisinkana,

tuo ei lapsia huvita,

viihdytä ei vierahia,

miehet vahvat ei välitä,

eikä naiset naurahtele.

 

- Lähde täältä nyt sovulla,

sinne mistä tullut lienet!

Vie myös kauheat kalusi,

soittokeinot kelvottomat.

 

Jopa kummastuin kovasti,

ihmettelin itsekseni,

eikö ukkeli tajua

Rokin riemun rikkautta?

Täytyy koitella kovemmin,

volyymeitä vahvistella.

 

 Pistin soimahan parasta

metallia,  rautalangan.

Itse rämpytin mukana,

otin kaiken itsestäni.

Rokin rohkean rojautin,

siihen Väinön kuultavaksi.

 

Johan suuttui vanha miesi,

ukko hurjaksi hurahti.

Otti sauvan suurenlaisen

sillä sievästi sivalsi.

Särkyi romppeet vallan hienot,

meni muusiksi stereot.

Juoksin tuosta loitommalle,

ettei sauvansa satuta.

 

8. HARMITTIKIN VIETÄVÄSTI,

 äijän, ääliön mekastus,

kun tuo varmaan vimmoissansa

rikki hakkasi kaluni,

kalliit soittovempeleeni

omat aarteeni paremmat

 

Tuska kasvoi rinnassani,

kiukku kurkkua kutisti,

valui sylki huuliltani,

hiki päästäni kihosi.

Suututti niin vietävästi,

hienon soittimen hajotus.

 

Enpä tiennyt ehtojani,

kysellytkään konstejani,

niin kuin hulluna höpisin,

vailla mieltä maalaelin,

suuren tuomion ukolle,

typerälle vanhukselle.

 

 

Huusin Väinön vätkylälle:

 

- Nytpä pistit Väinöseni

pääsi pinteeseen pahasti.

Vedän miehen oikeutehen,

raastuvaan sinut talutan.

Pallon jalkaasi saa ruoja,

oviin kalterit koreat.

Näytän sulle närhin värkit,

sekä kollien kopekset.

 

Ukko hakkas sauvallansa

kunnes tolkkuunsa tulevi:

 

- Enpä tarvii oikeuttasi,

enpä lepsua lakia.

Pidä poika raastupasi,

lakihuoneesi omanas.

Enpä tarvii tuomareita,

lautamiehiä lähelle.

Mulla oikeus on omani,

moraalini kunnollinen.

Laulussani säädökseni,

voima kanteleen kopassa..

 

9. KATSOIN KOTVAN VANHAA MIESTÄ,

 tutkin vanhusta vähäsen.

Ehkä saavuin väärin elkein,

jospa jossakin mokasin.

Mietin millä voisin saada

ukon toiselle tolalle

 

Hymyyn väänsin tiukat huulet,

silmät lauhdutin vihaiset.

Äänen muutin lempeäksi,

otin leppoisan asennon.

Heitin läppää liennytellen,

vedin roolia kaverin,

Läpsin miestä olkapäälle,

niin kuin ennenkin tavatun.

 

Halli haukkui portin päässä,

hurtta hurjana murisi.

Käydä tahtoi vaikeaksi

ottaa hengiltä tulijan.

Mutta kesti vahva riimu,

ketju kullasta punottu.

 

Väinö vielä puuskutteli,

viha silmänsä sumensi

Norui sylki leuoiltansa

kuola parrassa levisi.

Puoleheni katsoi taasen,

suu jo muodosti sanoja:

 

- Mikä lienet leuhottaja ,

kuka kurja kuljeksija?

Mene sinne, kuin tulitkin,

aikain taakse tarpomahan.

Turhaa täällä sä turiset,

joutavia kerskailet,

kun ei miehessä makua,

uroksessa uskallusta.

Mene matkoihis mokoma,

jätä vanha paikoillensa,

niin saat rauhassa palata,

mennä minne mielinetkin

 

Vaan jos miekkonen haluat

kehuskella voimillasi,

panna pirstaksi kotini,

Kalevalan keikautella,

niin en sääliä sävellä,

armoa en anniskele

 

10. HIEMAN KIELELLÄ LIPASINi,

kehuin miehen mahtavaksi.

Talon linnaksi kohotin,

mairittelin maisemilla,

vielä koiraakin ylistin.

 

Johan tuosta Väinämöinen

alkoi pehmetä peräti.

Sanat seuloi maltilliset,

vihastumista valitti

Katsasteli kappaleita

 jotka pirstana pihalla.

 

Katsoo noita nappuloita

sitten lausuvi sanansa:

 

- Pahoin poltinkin päreeni,

kovin kurjasti mekastin

iskin rikki soittokeinot,

panin haitarit hajalle

Kuinka maksan soittimesi,

miten korjailen kalusi?

 

Naurelin vain rehvakkana:

 

- Mitäs noista nippeleistä,

kovin kehnot jo olivat.

Ostan raisut rallattimet,

laitan laatuisat radiot.

Älä noista huolta kanna,

turhaan päätäsi rasita.

 

Hetken seisoi kuulostellen,

hetken taivaita tapaili.

Tuli kannel kourihinsa,

kohta vienosti helähti

Alkoi laulu soinnahdella,

virsi vaimean viritä.

 

Nousi tuuli tuulemahan,

ikihongat huojumahan,

vesi järvessä sameni

pilvet mustat piiritteli

taivaan kultaista lakea,

hopeaista holvikaarta.

 

Kohta kuuluikin jyrinä,

kumahteli vanhat kummut,

paljaat kalliot kipinöi.

 

11. HILJENTYIVÄT LUONNON ÄÄNET,

koira ketjuissaan vikisi.

Kuului soitto sorjemmalta,

vielä kauniimmin kajahti,

etsi tiensä onkaloihin.

Meni kallion koloihin,

tavoitteli taivon kantta,

nousi pilvien lomahan.

 

Katsoi tuota ihmeissäni

kuinka soittimen palaset,

sädehtien särmillänsä,

jälleen ehjiksi tulivat.

Kultaa loisti soittimeni,

Hopeaa risa radio.

 

Jatkoi Väinö soittoansa,

kannel kauniisti helisi.

Tunteet tulvi mielessäni,

kyynel silmähän kihosi.

 

Nautin tuosta soitannasta,

sitä kuuntelin halulla.

Pistin kiinni silmäluomet,

siinä valveilla uneksin

kunnes loppui vieno soitto,

luonto rauhaansa palasi.

 

Uupuneelta vanhus näytti,

oli vaikea olonsa.

Sitten katseensa kohoten

ääni värjyen sanovi:

 

- Siinä sulle poikaseni

kalut menneitä paremmat,

kitara soi itseksensä,

kaiken toistavi radio,

käden noihin koskematta

sormiesi säätämättä.

Olkoot muistona sinulle

Kalevassa käynnistäsi.

 

Ihmetellen mietiskelin

kuinka kolhitut kaluni

jälleen soitti suopeasti.

soinnut sirkeät solisi,

nuotit nuoli sieluani,

olin onnesta sekaisin,

hervotonna naureskelin.

 

 12. PÄIVÄ POLTTI PAISTATELLEN,

 hehku auringon asetti

 selkänahkan koetukselle.

 Suuta kuivamaan rupesi,

 jano kurkun kuivatteli

 

 - Josko juomista hakisit,

 kulkijalle nääntyvälle?

 Vaikka vettä jos olisi,

taikka vahvaa ohralientä,

että jaksaisin palata,

mistä lähdin kulkemahan,

tänne menneiden majoille

Kalevalan kankahille.

 

Tuumi hetken vanha Väinö,

mietti tuokion totisen.

Keppi heilui keikahdellen,

sauva tannerta tapasi.

Viimein tahtooni rupesi,

lähti kähmimään talolle.

 

Julma koira ketjun päässä

näytti hampaita haluten

palan purra kannikoista,

veren vahvimman valua.

Pelotti niin penteleesti,

hurtan kiukkuinen murina.

 

Meni Väinö väännätellen,

talon valtavan sisälle.

Ovi niin kuin holvikaari

johti suurihin saleihin.

Kultaa välkkyi seinustoilla,

silkki verhoissa välähti

punaista ja purppuraista,

joka puolella parasta.

 

Aukaisi Väinö kaapin uksen,

arkun kansia raotti.

Otti pullon pitkänlaisen,

ohutkaulaisen putelin.

Kristallia välkkyi vaasit,

valo kimmelsi väreissä

 

Mietin limsaa mahtaa olla

juoma pullossa punainen.

Viiniä vai vahvempaakin,

ehkä pontikkaa peräti?

 

13. KAATOI MULLE PULLOSTANSA,

juomaa tuoksuvaa, jaloa.

Kallisti myös itsellensä,

lasin täytehen solautti.

Sitten lausui lauhkeasti,

äänin hempehin puhuvi:

 

 - Oi sä poikani poloinen,

kunnon kundi kulkemassa,

sulle maljani kohotan

muistoksesi matkaltasi.

Jalo juoma sulle tuopi

iIon suurimman tykösi,

antaa paljon kestävyyttä

elon taistossa kovassa.

Eipä pysty noidannuoli,

eikä ruttokaan rupea

 

Otin juomaa juohevasti,

maistui huikea hunaja

Tuli tuoksu taivahista,

maku tahdosta jumalan.

Nostin liemen huulilleni,

lisää mieleni himoitsi.

 

Katsoin Väinöön vihjaavasti

että huomaisi asian.

Mulla kippo kuivillansa,

ilman viiniä pikari.

Mutta muissa maisemissa

Väinö matkasi todella.

Silmät katsoi kauemmaksi,

huulet turhia höpisi.

 

Juoma tuntui koivissani,

viina virtaava veressä.

Jalat horjui holtittomat,

pää ei pöhnäinen pitänyt.

Istuin siihen pielukselle,

sohvan kulmalle solahdin.

 

Väinö lausui loitsujansa,

kädet kaaria tekivät.

Hevoseksi hahmottivat,

kulta hummaksi kuvasi.

Laittoi siivet sievänlaiset,

loihti selkähän satulan.

Joka loisti hohtavana,

jalokristalli kimalsi.

 

14. HIRNAHTELI HIENO ORHI

Väinön suuressa tuvassa.

Kaviot sen kultaa hohti,

harja hallava lehahti,

orhin päätä nostellessa

uljahasti korskahdellen.

 

Sai Väinö ratsun rustattua,

oriin kauniin ja vireän,

katsoi sitten tarkastellen,

joka puolelta valotti.

Onko jäänyt huomiotta

jokin tärkeä asia.

Tarkasteli siivet vielä,

sitten pohtien puheli:

 

- Teinkin humman huolehtien,

panin taitoni tasalle.

Tässä sulle ratsu raisu,

hieno siivekäs hevonen, 

sillä lennät korkealle

jos vain miehessä pitoa.

Tällä pääset maisemille,

jossa tuoksuvi apila,

solisevain vetten luokse

tiukan tunturin laelle.

Voitpa nousta pilven päälle,

vielä siitäkin ylemmäs.

Jopa kautta taivahaisen

sateenkaarien pihoihin.

Siivet kestää särkymättä,

hepo miekkoja salaman.

 

Ihastellen katsoin tuota,

ihmeluomusta läheltä.

Kopeloin sen harjaksia,

kaviot kultaiset kokeilin.

Hyvin nousi riuska jalka,

turpa pehmeä hörisi.

 

Olin tuohon tyytyväinen,

mietin tohdinko sanoa,

mitä tahdon mielelläni,

mitä sieluni halusi.

 

Kurkun selväksi kakistin,

ehkä hiukan änkyttelin,

kun sen suustani sohaisin,

aikomatta kummemmasti:

 

 

 

15. -SINÄ TIETÄJÄ TOTINEN,

laulajana vertaa vailla. 

Viisas taitaja tarujen,

 laatu loitsun laatijana,

nero taikojen tekijä.

 

Kiitokseni ratsustani,

kovin on hepo korea.

Raisunlainen luoteeltansa,

mulle kuitenkin sopiva.

Vanhan ratsun laitumella

annan palkaksi sinulle.

 

- Mutta vielä toinen toive,

pyyntö suuri niin pätevä.

Tohtisinko toivoskella,

pyytää duunia rajua?

 

Yksin seilaan sinne tänne,

yksin reissuja remuan.

Kaipaisinkin kumppania,

jutun kertojaa kerallein,

nuotiolle nukkumahan,

ilman halki lentämähän,

kalaan kanssani kesällä,

riistan pyyntiin pakkasella.

 

Mietti Väinö vastausta,

kohta virkahti jurosti:

 

Enpä tiedä kamraateista,

tovereista, kumppaneista,

niistä harmia kovasti,

vaikeutta valtavasti.

Yksi puukottaa selästä,

toinen heittää seurastansa,

kolmas juoruaa sinusta,

neljäs muuten mahtaileepi.

 

- Mutta naisenpa haluan,

kauniin, sorjan, toisenlaisen.

Joka laulelee levolle,

herättelee aamusella.

Illoin vierelleen nukahdan,

joka hetki häntä hellin.

 

Kaunis voikin nainen olla,

myöskin sorja, varreltansa.

Luonne hempeä, sopuisa

ilman kiukun suikaletta.

 

 

 16. ISTUI VAITI VANHA VÄINÖ,

kauan katseli hevosta.

Puri partaa miettiessä,

sormin viiksiä veteli.

Nousi tuosta koivillensa,

pollen pellolle lähetti,

sitten laittoi hirvi paistin,

siitä kimpaleen sivalsi,

antoi siivun vieraallekin,

aimo kappaleen vetäisi.

 

Liha raakaa keittämättä,

paistamattakin peräti.

Veri tippui paistin päältä,

hurme laidasta levisi.

Pedon lailla tartuin tuohon,

hampaat häijysti, murisin.

Väinö hotki annostansa,

liha suussansa litisi.

Kuola purskui parrallensa,

vedet silmistä kihosi.

 

Kun on syöty syötävämme,

riitti tehtynä roteva.

Saatu voimaa villin hirven,

suden tyylillä täkätty.

Vatsat tyhjät täytettynä,

mahat  onttoina olevat.

 

Väinö varttaan kiskotteli,

haukottelikin halulla.

Pani siihen pitkällensä,

karhuntaljalle simahti.

Kuorsaus kaikui karmeasti,

koko kartano tärisi.

 

Ajattelin parhaintani,

siihen heittäysin minäkin.

Olin poikki ponnistanut,

kaiken matkalle manannut,

Oli aika huili hetken,

keho vaatikin osansa.

 

Sukelsin näin unten maille,

aivan outoihin oloihin.

Siellä sattui sattumusta,

monenkaltaista tapahtui.

 

 

17.  UNESSA KASVOKKAIN TAPASIN,

   kulkijan niin kummallisen.

Oudon vihreän otuksen,

häntäheikin hätkäyttävän.

 

Päätä seitsemän sojotti,

hartioilla vahvan miehen

Toiset katsoivat sivulle,

pari tutki taakse päinkin.

Kolme tietäkin tähysti,

edetessä  matkalaisen.

 

Kädet karvaiset koholla,

tervehti tuo kohdatessa .

Antoi kukkia minulle,

metsän kauniit kielon kellot.

Sekä kaikista somimmat,

kissankellot kiehtovaiset.

Vielä kummasti kumarsi,

heilutteli korviansa.

Sumuun häilyvään sukelsi,

otus häipyi horjumasta.

 

Ihmettelin sattunutta,

kotvan kukkia ihailin.

Jatkoin siitä suunnistellen

jossakin vesi kohisi?

Sinne tahtoi mieli mulla

joen rannalle uneksin.

 

Hiljaa  polkua kävelin,

metsä muuttui synkemmäksi.

Kuuset tummina humisi,

kaikui jostain vieno soitto.

Oli tunnelma tehokas,

sai se vallan haltioihin .

Riemu rinnassa repesi

hupi suuri hulmahteli.

 

Saavuin kosken partahalle,

veden vierelle pysähdyin.

Vesi virtaa virkeästi,

kuohut purppuran väriset

myllertävät mahtavasti.

Oli raivoisa kohina,

kosken paadet vaahtoisina.

 

Istun kosken vierustalle,

päälle kallion kapuan ,

sammalelle pehmyelle,

kuni vuoteelle rupean,

nautin täysin siemauksin.

Koko vartalo koheni,

keho nautti  leppoisasti.

 

 18. SULJIN SILMÄT PUOLITELLEN,

luomet viiruina vakoilin

taivaan pilvenhattaroita,

niiden mennessä ohitse.

Kauas niiden matkatessa

taivaan rantojen rajalle.

 

Rauha huokui kalliolla

kosken pauhina unetti.

Lempeästi linnut lauloi

tuuli kasvoja hyväili.

Muistanut en muinaisia

olin taas nykyajassa.

 

Mutta silloin loiskahdellen,

vesi virrassa värähti,

ääni kiiri korvihini ,

koko tienoota satutti.

Loppui siihen linnun laulut,

ylös tempausin samassa

 

Katsoin virtaa purppuraista,

joen juoksulle vilaisin,

näinkin liskon hirmuisimman

juuri nousevan vedestä.

Suomuinen on sillä selkä,

päätä seitsemän selässä.

Kurkki pitkän kaulan päässä,

suukin ammollaan jokainen.

Liekit syöksi syövereistä,

savu sierainten sisästä

 

 

Nyt on loppuni lähellä,

mainen matka päättymässä.

Peto murskannee muruiksi

minut vallan kappaleiksi.

Siinä vartoin ja vapisin!

Kauhu raastoi raivoisasti,

tuska tuikea tiheni

 

Otus maallekin yleni,

astui ranta hietikolle

Raajat,  kauheat koparat,

kohta kurkkuun tarttumassa.

Suljin silmäni samalla,

käyköön kuin on käydäksensä

 

 

Tunnen kuuman hengityksen,

kielet partaani lipovat.

Jäykistyy jo jäntereeni,

kuolo kohta kai tulossa.

 

19. SILLOIN TUNSIN POSKELLANI,

kielen karkean sipaisun.

Hirmu lisko liehitellen

minua vietellä yritti.

Mitä tuolla tursakkeella

oli vieraalle varattu?

Miksi liehui lempeästi,

keinoja kaikkia yritti?

 

Otus kolkko luultavasti

taikavoimilla lumottu

Tehty neito hirviöksi,

nainen liskoksi kirottu.

Pantu suomut selkähänsä

päitä seitsemän varattu.

 

Onko seikka taika voiman,

jotenkin tähän salattu

Miten lakkaa loitsun voima,

kuinka kumoutuu kirous?

Se on tarkoin kulkijalta,

reissu mieheltä hukassa.

Poissa pantu nähtäviltä,

 piiloon vierailta  vedetty?

 

Seisoin siinä kalliolla,

sydän hakkasi rajusti.

Mitä tehdä tuollaiselle,

miten selvitä pulasta?

 

Lisko nuoli huuliansa,

kaikki päät oli lähellä,

tulet sammui sieraimista

höyryt haihtuen hupeni.

Ihmeekseni kuulin kohta

sanat neuvoja anovat:

 

- Kuule vieras, muukalainen,

olen paikassa pahassa.

Vuosikaudet hirviönä

olen vellonut vedessä.

Pelotellut kulkijoita

saanut kauhua kylille.

 

Oi sä miekkonen matala,

ritarini, auttajani,

minut pinteestä pelasta,

lauo noidan taika keinot!

Silloin haihtuukin lumous,

pääsen jälleen tyttöseksi.

 

Mua suutele sulosti,

joka suulle kuumemmasta,

silloin särkyvi todella

taika voimat kiusalliset.

 

 

 

20. VAIKKA VARMASTI PELOTTI,

tuikki tuska sielussani,

teki mieleni takaisin

turvaisille maisemille,

kotikonnuille takaisin,

aikaan jonne kuulunenkin.

 

Etoi vietävä elukka,

kauhistutti kummajainen.

Lima kyljissä kimalsi,

kuola kiilui leuoillansa,

vaahto vihreä pusertui

otuksen tuon sieraimista.

 

Tuotako pussata pitäisi,

antaa suukko seitsemästi?

Huulia karmeita kokea

voisinkohan pyörtymättä.

Kovin kauhea urakka

puistatutti hirveästi.

 

Mutta jos tosi tarina?

Jos on neito noiduttuna,

nainen hirviön sisässä,

liskon hahmoon piilotettu?

Kyllä löyhkältä lemusi

kidat joita suudellessa

muisti meinasi kadota,

äly alta otsa luuni.

 

Eipä rohkea peräänny.

Eikä käänny miehen mieli.

Teenhän minkä jo lupasin,

pussaan kurjan kummituksen.

 

Kertaa seitsemän imaisin.

Suussa maistui hirvittävä

maku kun manan majoilta,

tuoksu tullut tuonelasta.

Sitten kummia tapahtui!

Suukon kun sai seitsemäskin

kita ammollaan oleva,

haarakieli nuolemassa

oli kasvoja minulta.

 

21. SAVU SANKEA LEVISI

täytti tienoon huuruisena

suomut seljästä varisi

limat lähti rinnuksista

karvat kaameat katosi

hirviöstä henki haihtui.

 

Mitä silmäni näkivät,

mitä kuulin korvillani?

Neito kaunein ja ihanin

seisoi siinä viehkeänä.

Kultaista väriä hiukset,

iho kuulas kasvoillansa,

silmät tähtinä palavat,

huulet näyttää mansikoilta.

 

Minulle kädet ojensi,

sanoo sitten sointuvasti:

 

Oi sä mahtavin ritari

sydämesi lie peloton?

Minut piinasta pelastit,

laukaisit tuon taian julman,

joka piinannut minua

vuosisadat lakkaamatta.

 

Neitonen pian syleili,

antoi suukon huulilleni.

Syliini hänet rutistin,

tunsin tunteenkin ihanan.

 

- Palkita sinut haluan,

tekosi niin suurenmoisen,

se ei luonnistu monelta,

onnistu ei poikasilta.

 

Kätensä heti ojensi,

mitä nyrkkiin piilottanut?

 

Avaa sormensa somimmat

loistaa siinä kämmenellä

sormus kultainen korea,

timanteilla kirjaeltu.

 

Sormeeni sormuksen pujotti,

kulta renkaan suunnitteli.

Hehkui, loistaen, säteillen

antoi tunteen turvallisen.

 

 

 

22.- TÄMÄN SORMUKSEN SOMIMMAN

annan sulle palkkioksi,

että muistaisit useinkin

auttaa loukkuun joutuneita,

vaikka kammottaa tilanne

aina rohkeus ratkaiseepi.

 

Sitten huulilla hipaisi,

poskeani tuulen lailla,

pilvi purppuranpunainen

levisikin laakson päälle.

 Sinne neitonen katosi

haihtui lailla keijukaisen.

 

Siinä jälleen yksinäni

mietin minnekä menisin,

järki tahtoi kankahalle,

mutta jalkani vetivät

rimpi suolle surkealle

nevan hetteisen perälle.

 

Jalka sattui sammalehen

koipi mättäiden välihin,

rämmin suota suutuksissa,

neva mieltäni närästi,

mutta pakko taivallella

mihin jalkani halusi.

 

Raskaammaksi kulku muuttui,

taival takkusi pahasti,

takaisin kai kalliolle

en mä voinutkaan palata,

upposin jo kaulaa myöten

joko kuolo nyt tapasi?

 

Kukkakimput kaulallani

loisti kauniina yhäti,

sormus hohti sormessani

taika voimaansa sädehti.

Sitä pyyhkäisin kädellä,

jopa helpotti tilanne.

 

 

 

 

23. NOUSI SUOSTA SUURI SAARI,

nevan keskelle yleni,

pääsin maalle kestävälle,

olin metsässä , makasin

sammaleisen paaden päällä,

lepopaikalla hyvällä.

 

Pois on tuskakin tukala,

vaiva  viety rinnastani.

Olo rauhaisa, kepeä,

mieli siihen luottavainen,

että selviydyn takaisin,

josta lähdin leuhkuuttani.

 

Kotvan paadella lepäilin

annoin kiitää tuumailuni,

josko tänne jään ijäksi

aikain alkuun tuupertuisin

kuinka paikkani pitäisin

oikeassa  kohtalossa.

 

Jälleen haaveesta havahdun

tulen siinä tuntoihini,

kuulen hiljaisen sihinän

kivi paasien välistä,

kovemmin vain  kuului ääni,

haara kielikin vilahti.

 

Nousi sieltä paaden alta

käärme kirjava kapusi,

seitsemän on sillä päätä

jokainen eri väriä

Sateen kaaren kirjavana

otus luokseni mateli.

 

Tuli päästä  vihreästä

ääni hellä ja heleä

niin kuin kissa kehräämässä

ja kohta viestinsä tajusin,

tahtoi laittaa matkahani

sen huivin viehkeän sinisen

jossa raitoja rivissä

huivin silkistä kudotun.

 

Panin huivin kaulalleni

liinan kauneimman sovitin,

silloin sattui  kummallista

olin Väinölän tuvassa,

puisen sohvan sokkelossa,

uni paikalla hyvällä.

 

Nostin päätä  tyynyltäni

nostin nuppia  nuristen,

tuntui tuska  tuikeasti

sattui kunnolla pakotus,

iski silmään leimahdukset

 

24. OLIN PÄÄSSTÄ PYÖRÄLLÄNI

korvat pillinä kohisi

jalat tuntui  raskahilta

 olin märkä ja murainen

kävi reissu kunnon päälle,

matka mahdoton rasitti.

 

Ympärillein katsellessa,

tilanteen päivittää yritin

olinkohan poissa ollut

vaiko kulkenut unessa,

koetin kaulaa kämmenellä,

siinä silkkiä kahisi

kurkistelin rinnoilleni

niissä kukkaset nipussa,

katsoin vielä sormeani,

sormus hohteli upea.

 

Väinö vielä pötköllänsä

veti hirsiä rajusti

kuorsaus jylhänä jyrähti

parta tuuhea väpätti.

 

Nousi päivä paistamahan

säteet kirkkaat kiilumahan

Väinön silmää jo satutti

leikki hetken poskellansa,

siihen mestari heräsi

kuorsaus lakkas kuulumasta.

 

Kotvan katseli minua

hetken hieroi muistiluuta

 tilanteen pian tajusi

sanoi mulle mielistellen:

 

- Oi sä miekkonen matala

kaukaa tullut matkailija

olet matkalta palannut,

jolla koetin kuntoasi,

Hyvin selvitit pahemmat

kokemukset kunnialla.

 

Sulle naisenko tekisin

kaveriksi matkallesi,

joka vaivoja jakaisi

tuskaa tuimaa tyynnyttäisi.

Anna tuomiset minulle

silkki hieno kaulaltasi

kukat rinnoilta repäise

sormus kisko sormestasi,

kulta rinkula kädestä.

 

 

25.OTTI VÄINÖ KUKKAKIMPUN,

puskat tuuheat  kätehen

haisteli,  ja sommitteli

kukat kauniisti kokohon

taivutteli latvuksia

lehti hankoja puristi.

 

Lausui loitsun lempeämmän

taian tepsivän lorusi

tarun keksi kelvollisen

runot pitkätkin pakisi

nousi tuoksu taivaallinen

tuli häilyvä hämärä.

 

Valkeana usva leijui,

sumu sankea levisi

täytti penkit Väinön pirtin.

pirtin jyhkeän sisälle,

kuului jostain soitto vieno

sävel tulvahti tupahan.

 

Seisoin siinä tietämättä

mikä meininki menossa

nipistelin itseäni

olenko vieläkin unessa

vaiko jatkuu ihmellinen

uni Väinölän tuvassa.

 

Tunsin tuskan  pinnassani

sormet vahvat kaulallani,

aistin tuoksutkin tuhannet

kuulin Väinön voivotukset

loitsut  tuikean tuliset

tarpeelliset taika keinot.

 

Koetin nostaa jalkojani

notkautella nilkkojani

mutta  paikallaan pysyivät

niin kuin kiinni liimattuna.

 

Hätä tuosta jo tulevi

tuska nousee tunnostani

 jäänenkö tupaan  iäksi

täälläkö on kohtaloni?

 

26.KUULUI VÄINÖN VAIMALLUKSET

sekä  jatkuva jorina

tuntui  tuimat tuiskahdukset

sumu sankea sakeni

liekkejäkin leimahteli

sitten kuuluikin räjähdys

 

Haihtui  sauhu saatavilta

sumu sankea pakeni

edessä näin ihmeellisen

naisen kaunihin, ihanan

tukka hohti kultiansa

loisti silmissä  timantit.

 

Sanatonna tuota katsoin

vaiti  kaunista  tapitin

tuoko mulle ystäväksi

matkakumppani minulle?

Saisinko tuon rinnalleni

ratsastamaan ratsuillani

pitkin taivoa tasaista

pilven lonkain koukeroissa.

 

Väinö kättänsä ojensi

osoitteli neitokaista,

sitten saatteli sanoiksi

verkkaisesti näin valisti:

- Mikä lienet miehiäsä

kuka kumma kulkijakin

tuota täysin en tajua

eikä ymmärrys yletä.

 

Tein mä silti minkä pyysit

teinhän kumppanin sinulle

panin sille luonnon hellän

niitty kukkien  medestä

kauneutta  mielin määrin

sekä hiukkasen sisua.

 

Häivy siis nyt maisemista

Väinön portilta katoa

älä koskaan kulje tänne

niin saat rauhassa  erota

täältä aikain hinkalosta

 tuhannen  tapauksen tuvasta.

 

Kiittelin  kai taituria

naistani somaa halasin,

hyvin tuntui suopealta

niin kuin tehtynä minulle.

 

Noustiin siitä nokkelasti

selkään hurjien hepojen

karautimme matkoihimme

sinne pilvien lomahan

aikakone taskussani

keri vuosia kerälle

kunnes saavuin matkaltani

oman mökkini pihalle.

LOPPU