HILJENTYIVÄT LUONNON ÄÄNET,
koira ketjuissaan vikisi.
Kuului soitto sorjemmalta,
vielä kauniimmin kajahti,
etsi tiensä onkaloihin.
Meni kallion koloihin,
tavoitteli taivon kantta,
nousi pilvien lomahan.
 
Katsoi tuota ihmeissäni
kuinka soittimen palaset,
sädehtien särmillänsä,
jälleen ehjiksi tulivat.
Kultaa loisti soittimeni,
Hopeaa risa radio.
 
Jatkoi Väinö soittoansa,
kannel kauniisti helisi.
Tunteet tulvi mielessäni,
kyynel silmähän kihosi.
 
Nautin tuosta soitannasta,
sitä kuuntelin halulla.
Pistin kiinni silmäluomet,
siinä valveilla uneksin
kunnes loppui vieno soitto,
luonto rauhaansa palasi.
 
Uupuneelta vanhus näytti,
oli vaikea olonsa.
Sitten katseensa kohoten
ääni värjyen sanovi:
 
- Siinä sulle poikaseni
kalut menneitä paremmat,
kitara soi itseksensä,
kaiken toistavi radio,
käden noihin koskematta
sormiesi säätämättä.
Olkoot muistona sinulle
Kalevassa käynnistäsi.
 
Ihmetellen mietiskelin
kuinka kolhitut kaluni
jälleen soitti suopeasti.
soinnut sirkeät solisi,
nuotit nuoli sieluani,
olin onnesta sekaisin,
hervotonna naureskelin.
(jatkuu)