UKKO, JULMETTU JUMALA

 

Katsoi Impi ihmetellen
luonnon näytelmää jaloa,
nousi liekit hulmahdellen,
aivan taivasta tavoitti,
synkät pilvet painavina,
luonnon näytelmän ohitti.

 

Lumottuna neito seisoi,
jalat paikoillaan pysyivät,
tahto toivoi, järki käski,
vaan ei liikkunut kohalta,
tuomittu on neito nuori,
uhrin on ottava Jumala.

 

 Ukko Suurin on Jumala,
kaiken maisen hallitsija,
katsoi ylle maan haluten,
uhrin vahvan neitokaisen,
että säilyisi säröttä,
kunnioitus korkeimmalle.

 

Ukko huomasi upean,
kauniin naisen kalliolla:
- Tuopa lieneekin sopiva,
uhri siitä varmuudesta
että muistaapi jokainen
maailmassa taivaltava,
että peljätä pitääpi,
Jumalaansa kunniottain!

 

Ukko kultaisen vasaman,
 jouseen juoheaan sioitti,
tarkkaan tähtäsi täkynsä
osumahan syömeen neidon.
Jopa jännittyi jämäkkä
hopeainen jousenkaari,
lähti kultainen vasama,
matkalle surulliselle.

 

Aavisti jo neito nuori,
mikä kohtalo tulossa,
kyynel vierii poskellensa
huulet hehkuvat sanovat:
- Oi, mun ainut rakkaimpani,
oma kultani suloinen,
tiedän nyt on lähdön aika,
eronhetkeni lähellä.
Oi, kun oisin mielelläni,
sinun kanssasi elänyt,
lapsikatraan kasvattanut,
rakastanut vain sinua.
Mutta loppuni on tullut,
elo päättyvi minulta.
Poikasi mun rinnan alla
lähtee kanssani sinulta,
Tämä kurja kohtaloni,
näin on onneton osani.

 

Ukko antaa nuolen hurjan,
lävistää hyvän sydämen,
salamana turmelevi
rinnan valkean, verevän.
Taipuu kuoloon kaunis kaula,
varsi sortuvi solakka.

 

Neidon sielu siivet saapi,
lentää pääskynä aholle,
missä Väinö soitteleepi
sulo kieliä hyväillen.
Kuulee linnun laulelua,
saapi selville sanoman.
Viime viestin rakkaimmalta,
kolkon kuoleman sanoman.